Ihmisen ja eläimen välisestä rakkaudesta

Kuva

"Luultavasti teikäläiset, te eläinlääkärit, ette koskaan voi tajuta, että ihmiset tulevat aina ensin. Olette menettäneet tajun siitä, mihin vedetään raja. Tarkoitan, että miten voitte oikeuttaa kaikkien niiden miljardien tuhlaamisen joka vuosi eläimiin, kun omassa maassamme (USA) on lapsia, jotka eivät saa edes perusterveydenhuoltoa." (Nick Trout - Sano mihin sattuu)

Ikuisuuskysymys, johon törmää ajoittain. Tuotantoeläimien kohdalta pulmaan on helppo antaa vastaus: ilman eläinlääkäreitä ja eläinten hoitoon panostettuja taloudellisia uhrauksia emme saisi lihaa pöytään. Emme ainakaan valvotusti, laadukkaasti ja turvallisesti.

Kuva

Lemmikkien kohdalla ei-eläinihmisten vakuuttaminen onkin jo astetta haastavampaa. Heillä on oletettavasti ollut elämänsä aikana suhteita vain toisiin ihmisiin, ei muihin lajeihin. Miten he silloin voisivatkaan ymmärtää eläinten ja ihmisten välisten suhteiden syvyyttä ja merkitystä, vaikka sitä kuinka yrittäisi sanoin selittää?  

"Pelastaisitko palavasta talosta vieraan lapsen vai oman lemmikkisi?" (Lukuisat keskustelufoorumien väittelyt)


Kuvaillun kaltaisessa hätätilanteessa toimisin itse luultavimminkin intuition varassa olettaen, että ylipäätään säilyttäisin toimintakykyni ja ottaisin huomioon monia muitakin seikkoja kuin itse pelastettavien keskinäisen arvojärjestyksen, jossa itselläni oma rakas koira valitettavasti asettuisi kyllä vieraan ihmisen yläpuolelle. Puhtain omintunnoin en kuitenkaan lastakaan voisi jättää kuolemaan, en tietenkään. Niinpä näenkin monia kompromissiratkaisuja suoranaisen valinnan sijaan. 

Näen, että koiraa voisi esimerkiksi yrittää kutsua mukaan samalla, kun pelastaa lapsen. Jos koira olisi heti eteisessä ja lapsi syvemmällä talossa, hätistäisin koiran nopeasti ulos ja lähtisin sitten hakemaan lasta tai lapsen ollessa eteisessä jättäisin koiran viimeiseksi. Jos koira olisi pieni ja lapsi iso, voisi koiraa tuoda vierellä ja lasta sylissä tai sitten juuri toisinpäin. Kissan tai muun äänikomentojen ulottumattomissa olevan pieneläimen pelastaminen aiheuttaisikin jo enemmän hankaluuksia ja aivan pienimmät, kuten akvaariokalat,  jäisivät todennäköisesti suosiolla liekkeihin. 

En siis ole taipuvainen ajattelemaan asioista mustavalkoisesti, vaan näen myös lukuisia harmaan sävyjä ääripäiden välillä.

Kuva

"Hienoa, että pääsit sinne eläinlääkikseen ja olet tykännyt. Muista kuitenkin, ettei niillä eläinten hengillä lopulta ole juuri merkitystä. Sitten kun saat omia lapsia, niin ymmärrät. Mäkin nykyään vaan huudan ja raivoan meidän Mustille, kun ei se tajua mistään mitään. Odotahan vaan, kun saat niitä lapsia." (Erään tuttuni minulle laukomia totuuksia. Entisestä eläinihmisestä (vai ihmisestä, jolla on eläimiä?) oli siis juuri tullut äiti.)

Jos lasten saaminen muuttaa ajatusmaailmani tuollaiseksi, niin valitsen sitten mieluummin lapsettomuuden. Suomessa on hyvä terveydenhoitojärjestelmä, sosiaaliturvat ja lapsilisät... Miten eläinten hyvä kohtelu täällä on lapsilta pois?

Tänään vihdoin loppuun asti kahlaamani "Sano mihin sattuu" antoi paljon ajatuksia juuri lemmikkien merkityksestä ihmisille. Sen suurimmat ansiot olivatkin sen herättämissä ajatuksissa, eivät niinkään juonen omaan makuuni turhan paljon hyppelehtineessä kehittelyssä.

Kirjassa referoitiin myös amerikkalaisen eläinlääkäriliiton lemmikinomistajille (eli siis ihan tavallisille pulliaisille) tekemää kansallista kyselyä:

Kuva

"--- 93% lemmikinomistajista uskoi, että he asettaisivat henkensä alttiiksi pelastaakseen lemmikkinsä."

"Kun perheeseen tulee lemmikki, kotitalouden järjestys ja dynamiikka muuttuvat lopullisesti ja peruuttamattomasti. Lähes 50% omistajista oli sitä mieltä, että heidän lemmikkinsä kuunteli paremmin kuin heidän puolisonsa. ---  jos he joutuisivat autiolle saarelle ja saisivat valita vain yhden seuralaisen, useampi olisi valinnut lemmikin kuin ihmisen. Ei ihme, että avioerotilastot näyttävät niin hirveiltä."

"100% lemmikinomistajista juttelee lemmikeilleen, 97% kokee tietävänsä mitä lemmikki sanoo, ja mikä parasta, 78% kokee voivansa sanoa lemmikkinsä puolesta sen, mitä lemmikki sanoisi mikäli osaisi --- kyseessä on rakkaustarina, joka on muuttanut eläimen ylimääräisestä asusteesta välttämättömyydeksi, nostanut sen omistetun lemmikin asemasta adoptoidun lapsen asemaan. Ei ihme, että useammassa amerikkalaiskodissa on koiria kuin lapsia."

Huimia prosentteja, jotka osoittavat, ettei lemmikkien ja ihmisten suhteiden merkityksen korostaminen perustu vain muutaman hullun kissamummon palopuheisiin, vaan on todella lemmikinomistajien enemmistön jakama yhteinen näkemys ja kokemus. 

Asia, jonka olisi hyvä pysyä kirkkaana jokaisen eläinlääkärin tai kenen tahansa muun lemmikeiden parissa työskentelevän mielessä, vaikka potilaita virtaakin toinen toisensa jälkeen tutkimuspöydälle. Jokainen potilas on kuitenkin jollekin se paras ystävä, ehkä koko elämä. Elämän eläin. Eikä eläinlääkäri koskaan voi tietää suhteen kaikkia ulottuvuuksia ja vivahteita tai tietää sen arvoa, olipa kyseessä sitten koira, kissa tai rotta.

On yleisesti tiedossa, että lemmikki poistaa yksinäisyyden tunnetta, kuuntelee kärsivällisesti omistajansa murheita, tuo lohtua surussa ja tarjoaa pyyteettömän rakkauden kohteen.

Kuva

Vähemmälle huomiolle kuitenkin usein jää se tosiasia, että lajien välinen erilaisuus nimenomaan vahvistaa tunnesidettä ja suhdetta lemmikin ja omistajan välillä sen sijaan, että vähentäisi sen arvoa. On upeaa pystyä kommunikoimaan lajirajojen yli - ilman sanoja, mutta niin, että kummatkin ymmärtävät! Juuri tuon yhteyden saavuttamisen hankaluus ja poikkeavuus tekevät nähdäkseni ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta niin kovin merkityksellisen. Ja juuri tämä jäänee ei-eläinihmisiltä usein ymmärtämättä.

Vaikka toivoisin kaikkein penseimpienkin arvostelijoiden kunnioittavan aidosti eläimiin kohdistuvaa rakkautta ja hoitotoimenpiteitä, toiveeni lienee epärealistinen. Aina tulee olemaan niitä, jotka kyseenalaistavat työmme mittasuhteet pieneläinten parissa ja vetoavat ihmisten asemaan tärkeysjärjestyksen huipulla. Kaikki eivät ehkä jyrähdä näkemystään kuuluvasti esille, mutta saattavat kuitenkin ohimennen kysäistä: "Miksi eläinten lääkäriksi, miksei ihmisten?"

Kuva

En osaa antaa sen parempaa vastausta, kuin että ehkä jotkin asiat pitää vain itse kokea ymmärtääkseen.


Jos lukijoilla on aiheesta omia näkemyksiä, niin kuulisin mielelläni :)

Sano mihin sattuu

Heissa! Normaalit ihmiset ehkä lisäisivät perään n-kirjaimen? 

"Omakuva". Pahoitteluni, jos jollain tulee jo joulukuvat korvista ulos. Mulla ei tuu :)

Viime päivät on kuluneet datailun ohella leffojen (Vesku, eka Potter), kirjojen (vanhempani kiikuttivat mulle kirjastosta - ei yhtä tai kahta vaan peräti viisi valokuvauskirjaa, oli vissiin lähtenyt vähän lapasesta :D) ja kuvaamisen opettelun parissa. Viime yönä sain vihdoin aloitettua kandinikin raapustamisen. Tai no, voiko kansilehden ja lähdeluettelon kirjoittamista sekä yleistä suunnittelua kutsua vielä aloittamiseksi? :D Ainakin hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, vai miten se meni...?

Aloittaminen se vain on kaikkein vaikeinta. Ahdistavaa suorastaan. Tai ehkä ahdistavinta on tietoisuus siitä, ettei ole vielä aloittanutkaan. Se kaihertaa jatkuvasti takaraivossa. 

Nyt mulla on kuitenkin vihdoin selvillä aiheen rajaus ja mitä aion mistäkin artikkelista työhöni poimia. Tosin yksi hykerryttävän laaja kaukolaina on vielä saapumatta... mikä tosin ei ole varsinainen ihme, kun sain sen tilattua tosiaan vasta viime yönä..

Uusin lisäys lasisten joulupallojen kokoelmaani - peräti Luxemburgista tuotu. Tää on kyllä joku upein, kiitos äiti!

Eniten tämän työn kohdalla tullee itselleni harmaita hiuksia aiheuttamaan todella rajallinen sivumäärä, 4-5 kpl, kun jo yläasteellakin muistan oksentaneeni paperille sen suuremmitta vaikeuksitta 50-sivuisen tutkielman Anne Frankin 12 vuotta kestäneestä elämästä, kun vähimmäispituus oli sen 10 sivua... 


No, onneksi yö on vasta nuori ;) Mun vuorokausirytmini on loman myötä todella kiepsahtanut taas ympäri: menen nukkumaan klo 4-6 aamuyöstä ja herään joskus iltapäivän puolella. Ihanaa. Ilman mitään sarkasmia tällä kertaa.

Viime yön tuotoksia

Tähän päivään liittyi myös kaksi muuta mukavaa asiaa: ensinnäkin bakteriologian tentin tulokset saapuivat vihdoin ja läpihän se oli napsahtanut oikein kivoin pistein! Toivottavasti se kompensoisi nyt hiukan vähemmälle lukemiselle jääneitä muita mikrobiologian osuuksia eli virologiaa ja immunologiaa sekä vielä edessä olevaa spesifistä bakteriologiaa, joista jää voimaan yhteisarvosana. Tulinpa siinä samalla katsoneeksi tähänastisia kurssisuorituksiani ja hämmennyin siitä, että keskiarvoni näytti tällä hetkellä olevan tasan neljä. Olisin odottanut sen olevan ennemminkin kolmosen luokkaa. Vaikka ei sillä, että valittaisin! Ehkä tämä vastaa joidenkin kysymyksiin siitä, voiko elukassa pärjätä ja omata silti jonkinsortin elämän ;)

Toinen mukava juttu liittyy tämän päivän aleostoksiin. Käytiin S:n kanssa niinsanotusti "humputtelemassa" Pirkkalassa. Varsinainen etsinnän kohde, kameralaukku järkkärille löytyikin varsin helposti ja vieläpä lilan värisenä. Lisäksi mukaan tarttui pari alekorua ja pirteää vaatekappaletta, S:lle hiukan sisustusjuttuja, digikamera, langaton näppis/hiiri-kombo ja muuta vaatetta. Josko nyt sitten malttaisi  jo pysytellä poissa alelaareilta :)

 Tältä täällä S:n kämpillä näyttää nyt kello kolme yöllä (minä valvon, S nukkuu). Tyynyt, taulu ja tabletti ovat uusia. Turkisasia on väsynyt. Kohta sen viekkuun kandia näpyttelemään!

Loppuun ajattelin lainata vielä pari pätkää nyt luettavanani olevasta kirjasta "Sano mihin sattuu". Se kertoo yhdestä eläinlääkärin kiireisestä työpäivästä pieneläinklinikalla - ikäänkuin nykyajan "jamesherriot" siis. Tapauskuvausten lisäksi kirjaan on mahdutettu paljon pohdintaa eläinlääkärin ammatista ja lemmikkien merkityksestä ihmisille yleensä. Jos joku haluaa lukea kirjan itse, niin nämä kannattaa ehkä skipata, vaikka varsinaista juonen spoilausta ei luvassa olekaan.

Vaikeiden päätösten teosta:
 "Joskus uran alkuvaiheessa eläinlääkärit saattavat olla turhankin varovaisia kurkistaessaan kliiniseen kristallipalloonsa ja turvautuvat negatiiviseen ennusteeseen. Jos eläin kuolee, lopputulos oli surullisen väistämätön. Jos eläin selviää, tohtori on tehnyt ihmeitä. Olen tehnyt valtavan ratkaisun, joka oli joko ohikiitävä nerouden hetki tai kestävä väärinarviointi - ja piti hän siitä tai ei, ventovieras ihminen parhaine ystävineen on mukana ajelulla."

Eläimistä potilaina:
"Tämänkaltaisen tunteen yritän saavuttaa työssäni eläinlääkärinä: kahden eri lajin kontaktin ja yhteyden - - - tämä vuorovaikutus voi yhä, nytkin, kun olen uupunut ja loppuun ajettu, yllättää minut, pyöräyttää tunteideni kompassia ja tehdä minusta kiitollisen, kun saan tehdä tätä työtä. Kirkkaalla ja kiiltävällä neulalla varustettuna saan toki äänekästä - - - palautetta, mutta toisin kuin ihmislääketieteessä, useimmiten tämä vuorovaikutus tapahtuu hiljaisuuden vallitessa, sanattoman ja vaistonvaraisen sallivuuden maailmassa. Kokonaan toisenlaiseen, sanattomaan kieleen pohjautuva suhde vain vahvistaa viehätystä ja kiintymystä."


Lemmikeiden merkityksestä nykyajassa:
"Kun epävarmuuteen haetaan rohtoa tai mielekkään keskustelun tarvetta yritetään tyydyttää kännyköiden, iPodin tai kaiken maailman pikaviestittelyjen avulla, onko mikään ihme, jos aito lohtu ja turva löytyvät karvaisten, pörröisten tai suomuisten kumppanien viereltä? Kapakoiden, sokkotreffien ja kumppaninhakusivustojen tarjonnan sijaan lemmikki takaa suhteen, joka on takuuvarmasti rehellinen, luotettava ja uskollinen. - - - Kuvittele avioliitto, joka vaatii vain vähäisintä mahdollista ponnistelua, joka on paitsi menestyksekäs myös kestävä. Vailla avioehtoa tai pelkoa avioerosta. Vaillinaisten, epäonnistuneiden, tuhoontuomittujen ja vaarallisten suhteiden maailmassa tämä on mahdollisuus todelliseen rakkauteen."

 Mielestäni hienoja, ajatuksia herättäviä kappaleita. Tähän asti lukemani perusteella voi lämpimästi suositella kaikille eläinlääketieteestä kiinnostuneille (ainakin, jos edellä mainitut katkelmat herättivät mielenkiintoa), mutta lupaan tulla vielä kertomaan lopullisen mielipiteeni, kun olen saanut kahlattua kirjan loppuun :)

EDIT. Haha, yritin ladata postaukseen kuvia siinä kolmen maissa, kun sain tämän valmiiksi. No, Blogger ei pelittänyt, vaikka yritin mitä. Ei muuta kun nettipiuha irti koska se ei yltänyt sohvalle asti ja kiltisti kandin kimppuun. Ja nyt, kellon ollessa puoli kuusi, S:n jo lähdettyä töihin ja mun kirjoiteltua kolmen (lyhyen) artikkelin asiat kandiini, on omatunto paljon puhtaampi ja - ennen kaikkea - Bloggerkin suostui yhteistyöhön! Taisi tietää, että olin alunperin pahoissa opiskelun välttelypuuhissa ;)

Kesälukemistoa

Kesälukemiset kuuluu ehdottomasti mun kesään. En jaksa lukea kaunokirjallisuutta juurikaan lukukausien aikana, koska silloin tulee pakostakin luettua (oppi)kirjoja ihan riittämiin. Kesällä kirjat ovat kuitenkin ihan parasta tekemistä aurinkoa ottaessa tai muuten pihalla istuskellessa. Nyt olen lisäksi alkanut käyttää junamatkatkin osittain kirjoihin uppoutumiseen (niinkuin ehkä puolet muistakin päivittäin junalla pendelöivistä), koska silloin aika kuluu varsin äkkiä ja mielekkäästi tuntuen samalla omalta vapaa-ajalta, eikä työajalta.

Edellisen kirjastokäynnin jälkeen tuli luettua Härkösen Akvaariorakkautta, Karran Haarautuvan rakkauden talo sekä Nancy Hustonin Enkelin kosketus. Etenkin viimeksimainitusta, sodan jälkeisen maailman Ranskaan  keskittyneestä teoksesta tykkäsin ihan hurjasti. Jotenkin se kerrontatapa ja Pariisin kuvailu osui ja upposi. Kirjan myötä mulla myös vahvistui tunne siitä, että haluaisin vielä joskus asua jonkin aikaa ulkomailla, mieluiten Keski-Euroopassa. Pariisi olisi upea kaupunki, mutta harmillisesti en osaa ranskaa, eivätkä paikalliset oikein tykkää puhua englantia. Kova matkustusinto alkoi myös taas kutkutella, mutta ainakin pidempien reissujen suhteen lienee pakko odotella syksyä...

Eilen poikkesin palauttamassa jo luetut kirjat ja lainasin vinon pinon uusia. Ajattelin kahlata kaikki James Herriotin eläinlääkärin urasta kertovat omaelämäkerralliset teokset läpi tänä kesänä - tai ainakin ne, jotka onnistun saamaan käsiini. Uskomatonta, etten ollut ennen elukkaan pääsyä edes kuullut moisesta kirjasarjasta, vaikka muuten olenkin kahlannut hyvinkin runsaasti eri eläinkirjoja läpi.

Luullakseni nämä tulevat olemaan kovin mielenkiintoisia ja käytännön työstä (joskin suureläinpraktiikkaan keskittyvästä sellaisesta) kertovaa. Ensimmäiseksi otin käsittelyyn "Kaikenkarvaiset ystäväni", josta on jo käynyt ilmi, että joskus Briteissä eläinlääkärin koulutus on ollut käytännössä yhtä kuin menolippu kortistoon ja useimmat valmistuneet ovat joutuneet toimimaan ihan muiden alojen hanttihommissa tai esim. kaupan kassoina. Näin siis niinä murroksen aikoina, jolloin maanviljely ja hevosten käyttö alkoivat vähentyä yhteiskunnassa. Nykyisin työtilanne on ainakin täällä Suomessa kuitenkin vallitsevan eläinlääkäripulan vuoksi varsin valoisa, ja jos lemmikkieläinten määrät jatkavat kasvuaan, niin töitä riittänee tekevälle kyllä.

Kirja alkaa näin:

"Tästä ei kirjoissa puhuttu mitään, ajattelin lumen tuiskutessa sisään avoimesta ovesta ja laskeutuessa paljaalle selälleni. Makasin mahallani sontaisella nupukivilattialla, käsivarteni oli syvällä ponnistavan lehmän sisuksissa, jalkani etsivät varpaansijaa kivien välistä... 

...Ei, kirjoissa ei puhuttu mitään siitä, että sinun oli hapuiltava pimeässä narujasi ja instrumenttejasi, yritettävä pitää itsesi puhtaana ämpärillisellä haaleaa vettä, eikä siitä, että kivet kaivautuisivat rintaasi. Ei liioin hitaasti puutuvista käsivarsista, lihasten asteittaisesta lamaantumisesta sormiesi yrittäessä työskennellä poikivan lehmän voimakkaiden työntöjen puristuksessa. Eikä kirjoissa ollut sanaakaan hitaasti hiipivästä uupumuksesta, hyödyttömyyden tunteesta eikä alkavasta pakokauhusta."

Ihanaa inhorealismia :) Tekee hyvää välillä lukea kuvausta ihan aidoista hoitotilanteista, vaikkakin edelleen olen melko varma, että tulen päätymään pieneläinpraktiikan pariin. Ehkä muutama vuosi kunnaneläinlääkärin hommia alkuun voisi kuitenkin olla ihan avartavaa...

Lisäksi mukaan tarttui Nancy Hustonilta pari kirjaa. Toivottavasti ne vetävät vertoja Enkelin kosketukselle.

Viikonloppuna tapahtui myös sellainen mukava juttu, että sain vihdoinkin itselleni pyörän! Omani kun pöllittiin mun omalta kotipihalta kotopuolessa noin viikkoa ennen mun muuttoa tänne - huolimatta siitä, että se oli lukossa ja pinna tai pari katki. Se söi naista, koska täällä pyörä on todella kätevä liikkumisväline autottomalle ja koska kyseinen sykkeli ei suinkaan ollut ollut sieltä halvimmasta päästä aikoinaan :(

Meidän piti nopeasti hakea mulle kierrätyskeskuksesta vanha "mummis", jonka joutuminen pitkäkyntisten käsiin ei aiheuttaisi liikoja tykytyksiä sydänalassa. Mun säkällä siellä ei kuitenkaan nyt ollut yhtään pyörää myynnissä, joten päätimme katsastaa erään pyöräliikkeen valikoimat siinä samalla. Ja arvaahan sen, mitä tapahtuu kun yhdistää pari ylipuhuttavaa ostajaehdokasta, sinnikkään ja hiukan turhan flirtin myyjän (juoksi tai oikeastaan potkutteli potkulaudalla meidän perään vielä kun näki meidän myöhemmin kulkevan liikkeen ohi...) sekä pyörän, jossa oli pieni hapettuma vanteessa (korjattiin vaihtamalla koko rengas).

En ole erityisemmin kirkkaan punaisen värin ystävä, mutta tykkään noista rungon kuvioista, pyörän muotoilusta ja tosta etukorista, jonka avulla on helppo kiikuttaa ostoksia kotiin, joskin hiukan vielä harjoitusta vaatii ostosten määrän suhteuttaminen korin kokoon :D.

Nyt onkin ollut ihana hurautella pyörällä menemään kauppaan ja kirjastoon tai Tiksiin ylipäätään. Mukavan vilpoisaa ja vauhdikasta menoa eikä kerrankin tarvitse elää HSL:n Reittioppaan määrittelemässä aikataulussa :) Tässä meidän asuinalueella on huonona puolena se, että kunnon kauppoja ei ole ihan lähikorteleissa. Pari K-Marketia on ehkä 10min kävelymatkan päässä, mutta ne ovat kalliita ja valikoimiltaan suppeita. Niinpä mun onkin tähän asti pitänyt käydä dösällä aina kaupassa tai poiketa sinne kotimatkan yhteydessä. Vaan enää ei ole pakko, jee!

Muita viime päivien alehankintoja on nää ihanat shokkiväriset peruskorkkarit :) Ihan mun lempparivärejä!

Näpersin tuossa myös mojiton (joku lemppari niin ikään) iltamyssyksi ihan sen kunniaksi, että muistin tuoda kaupasta tuoretta minttua ja toisekseen siksi, että lämpöennätykset paukkuvat. Em. järjestyksessä :) Sen myötä voisin koittaa luikahtaa kerrankin ajoissa unille, koska univelkaa on jo tässä vaiheessa viikkoa ehtinyt kertyä vähän liikaa...

Mojito-kuva täältä