maanantai 30. kesäkuuta 2014

Every cloud has a silver lining?


Josko muutama ihan arkiarkinen kuva ja ajatus. Höystettynä muutamalla pilvisellä kuvalla. Onko tänä kesänä muita oikein ollutkaan? Kuulemma. Silloin kun olin kaukana poissa. Saman pilvisen taivaan alla. En uskoisi ilman O:n päivä päivältä haalistuvaa rusketusta.

Viime kesänä poljin polkupyörällä töihin kaikkina paitsi yhtenä päivänä. Koko kesän. Tänä vuonna ei ole käynyt mielessäkään. Koiralenkeillä on saanut ihastella tätä sateista Suomen suvea ihan riittämiin.


Suomalainen sielunmaisema?


Muutama positiivinen, ilmoitusluontoinen asia kuitenkin kaiken pilvisyyden keskelle:


- Olisitteko uskoneet tällaisen kuvan mahdollisuuteen puoli vuotta sitten? Itse en. Molemmat tytöt samassa kuvassa! Näennäisessä sovussa.

- Varasimme eilen matkan Barcelonaan - ihan täydellisen lomamatkan tällä kertaa. Etelänloma tulee varmasti maistumaan makoisalta kesän päätteeksi. Matkavinkkejä?

- Minusta tuli tänään täti - jo toisen kerran!

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Rush to HEL


Pari teistä toivoi, että kertoilisin arkikuulumisiakin jo vihdoin. Kiva kuulla ja pahoitteluni tästä hiljaisuudesta. Kuten arvaattekin varmaan, niin uusi työnkuva on astunut kehiin ja reppu on ollut iltaisin aika tyhjä. Kotiin päästyä on pakko jatkaa vielä työasioiden purkua ja perehtyä seuraavan päivän potilaisiin. Blogi on ollut melko lailla viimeisenä mielessä. Tämä onkin ensimmäinen kerta koskaan, kun olen tosissani miettinyt koko bloggaamisen lopettamista ja samanlainen buumi tuntuu käyneen muissakin jo pitkään seuraamissani blogeissa. Tänä viikonloppuna inspiraatio nosti hieman päätään, mutta katsotaan, miten tässä käy. 

Jos ja kun yritän vielä purkaa kuvasumaa, haluan edetä kronologisessa järjestyksessä. Matkamme Ootysta Helsinkiin kesti parisen vuorokautta ja kun sitten Helsinki-Vantaalla sain kuulla, että laukkuni ei saapunutkaan Suomeen, niin kyllä siinä väsymyksissäni taisin pienet itkut tirauttaa. O oli ihan järkyttynyt, kun saikin kentällä syliinsä kyynelsilmäisen tyttöystävän ilosta hihkuvan sijaan. Olin toki pakannut kaikki arvotavarat käsimatkatavaroihin, mutta kaikki Intian ostokset olivat olleet ruumassa. Niin tuliaiset kuin omat matkamuistonikin. Olin varma, että ne olivat jääneet jonnekin kauas Intiaan saakka, enkä näkisi niitä enää koskaan.

Päivät vierivät, eikä laukustani tehty havaintoja. Ehkä noin kolmen päivän kuluttua Helsinki-Vantaalta soitettiin ja kyseltiin laukkuni sisällöstä hyvinkin tarkkoja kysymyksiä - jopa nolostuttavan tarkkoja. Ajatus siitä, että joku menisi tonkimaan laukkuani tuntui inhottavalta, mutta pakkohan niin on tehdä, jos muu ei auta. Olen kyllä valinnut laukkuni värin niin, ettei noita tusinakaupalla luulisi laukkuhihnoilta löytyvän, mutta jossakin perusteellisessa jemmassa se vaikutti kuitenkin olevan.

Tasan viikko Intiasta paluun jälkeen sain kuriirilta odotetun puhelun: laukkuni toimitettaisiin kotiovelle parin tunnin sisällä. Voi sitä onnen päivää!

Ennen kuin pääsin itse laukkuuni käsiksi, piti Utun tietysti päästä hoitamaan kissamaiset bisneksensä sen kanssa.


Koeistunto käynnissä.


Ja mitäkö laukusta sitten löytyi? Siinä, missä toiset ostelivat intialaisia tunikoita, puuhelmiä ja nahkasandaaleja, olin iloinen, että onnistuin tekemään omannäköisiäni löytöjä, vaikka shoppailu ei todellakaan ollut matkan tarkoitus. Juttuja, jotka tulevat varmasti käyttöön.


Tässä nyt ensin niitä tuliaisia. Löysin kummipojalle tuollaisen pienen tiikerin ja äidilleni äitienpäivälahjaksi intialaisen huivin sekä minttusuklaata.


O:lle T-paidan, lompakon, korun ja semiläppänä tuollaisen kaljapulloshampoon, joka oli mielestäni hieno. Lisäksi klinikan vieressä sijainneessa rakennuksessa myytiin paikallista teetä ja olihan sitä vähintään paketti mukaan ostettava, kun oli kaikki päivät käsiä pestessään tuijotellut ulos teeplantaaseille.


En ole erityisemmin mikään intialaisen tai itämaisen tavaran ystävä, mutta yksi intialainen huivi oli tietysti pakko kotiuttaa, sillä siinä oli kaikki omimmat värini: pinkki, turkoosi ja lila. Hintaa taisi olla parisen euroa. Huivin alta pilkottavat myös mustat kotiuttamani haaremihousut. Molemmat näistä ovat olleet tänä kesänä ahkerassa käytössä, sillä ne tuovat elävästi mieleen tuon unohtumattoman matkan.


Kesävaatteet eivät Ootyssa houkutelleet - sen sijaan ostin kaksi lämmintä hupparia! Etenkin tuota pinkkiä olen käyttänyt ihan todella ahkerasti. Halpoja olivat nämäkin, vaikka olivat ns. paremmasta länkkärikaupasta.


Myös parit omannäköiseni kengät nappasin mukaan. Hintaa taisi olla sen pari euroa pari.


 Koruja oli joka lähtöön, sillä intialaiset käyttävät niitä paljon arkenakin.


Lempikoruni oli pitkään juuri tuollainen pullea yksinkertainen sydän pitkässä ketjussa, mutta kulutin sen jo pari vuotta sitten puhki. Niinpä olinkin suunnattoman iloinen löytäessäni uuden vastaavan! Myös tuo tähtirannekoru oli mielestäni kaunis. Hintaa näillä vissiin euron kipale.


Orgaaninen intialainen huulirasva eräästä luomukaupasta.


Brittimentorimme oli käynyt ostamassa ruokakaupasta jokaiselle tuollaiset teräspikarit muistoksi metalliastioista, joilta söimme koko kurssin ajan. Lisäksi hän oli rustannut paketeihin jokaiselle pienen henkilökohtaisen lauseen muistoksi. Aika ihana :')

Kuvassa näkyvät lukot hankin Heathrown kentältä matkalaukkuani varten - majoituspaikkamme ovissa kun ei ollut lukkoja.


Toinen ihan ehdoton ostos oli yllä näkyvä pehmoinen niskatyyny Heathrowlta. Sen saa halutessaan  käännettyä ympäri suorakulmion muotoiseksi tyynyksi. Tämä taisi olla reissun paras ostos - niin makoisia unia tuon kanssa sai, istuipa sitten koneessa tai minibussissa. Ihan ehdoton!


Mourumassimme puolestaan suosittelevat samaan tarkoitukseen mitä tahansa matkalaukkua.
 Mieluiten puoliksi purettuna.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Intian matka, viimeinen osa


Vielä olisi jäljellä viimeisen päivän ja kotimatkan kuvat sekä hiukan matkan jättämiä fiiliksiä.

Toiseksi viimeiselle illalle, eli torstaille, meille oli järjestetty juhlaillallinen ootylaisen hotellin kabinetissa. Oli hauska päästä pukeutumaan kerrankin vähän siistimmin kuin muutoin kurssin aikana. Käväisimme myös viinilasillisella paikallisessa baarissa - ei ollut mikään huikea makuelämys, sen voin kertoa!


Illalliseen kuului alkupalakeitto, jossa oli kai sieniä.


Pääruoka: jo tutuiksi käyneitä nuudeleita, jotakin tortillan kaltaista lättyä (näitä oli tarjolla joka lounaalla ja päivällisellä), ranskalaisia, herkullista gratinoitua kukkakaalia sekä tuollaista oranssia, juuston kaltaista asiaa.


Jälkiruoka oli jokin rasvassa paistettu, ylimakea ja pehmeä palleroinen. En saanut alas palastakaan. Ilmeisesti tämä oli joku intialainen perinnejuttu, koska vastaavaa tarjottiin vielä lentokoneessakin.


Avustaja- ja koirannappaajapojat joutuivat syömään ilman pöytää. Ruokailun jälkeen intialaiset pojat alkoivat tanssia perinnetansseja ja me liityimme seuraan sen minkä kykenimme. Tulipa sieltä sitten jotakin hiukan modernimpaakin musiikkia, jonka tahtiin oli helpompi asetella askeleensa.


Pojat olivat liikkeellä koiranpyydystysautolla ja osa tosiaan roikkui tuolla perälaudalla vielä auton lähtiessä liikkeelle.


Vielä perjantainakin leikkasimme hiki hatussa ja päivän päätteeksi meille jaettiin todistukset kurssille osallistumisestamme. Yleensä kurssin ohjelmaan on kuulunut myös jonkinlainen lopputentti, mutta ymmärtääkseni meidän ryhmämme hinkumien ekstraleikkauksien vuoksi sille ei ollut nyt aikaa. Voi harmi ;)

Kurssillemme osallistuneet intialaiset ja yksi brittieläintenhoitaja saivat niinikään todistukset.


Onnelliset, joskin hieman haikeat tunnelmat. 


Viimeisen illan kunniaksi halusimme lähteä vielä kävelylle laaksoon. Mukaan lähti myös yksi tarhalla pidempään viipyvistä koirista sekä kurssikeskuksen omat koirat. Jälkimmäiset vapaaehtoisesti meitä seuraten.


Alhaalta laaksosta löytyi niinikään pieniä kioskeja.


Intialaispojat ihmettelivät laaksoon eksyneitä länsimaalaisia. Intiassa sai kulkiessaan olla aina moikkaamassa ja kättelemässä paikallisia sekä kertomassa, mistä on kotoisin. Etenkin lapset olivat tohkeissaan.

Seuraavana aamuna heräsimme anivarhain, kävimme nautiskelemassa vielä vihoviimeisen aamiaisen ja odottelimme reilusti myöhässä ollutta bussiamme tien varressa hyvän tovin. Ihana brittimentorimme oli herännyt hänkin aikaisin ja odotteli kanssamme, kunnes bussi saapui.


Automatkan alkupuolella en malttanut nukkua ollenkaan, oli jälleen niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Joka mutkan takaa avautui uudenlainen metsä, vuorimaisema, teeviljelmä tai kylä. Harmillisesti en saanut ikuistettua niitä filmille, mutta yritin ahnehtia silmilläni ja tallentaa mahdollisimman paljon oman muistini syövereihin.


Eikä näihin vapaana vaeltaviin eläimiin ehtinyt tottua! Aina ne jaksoivat olla valokuvan arvoinen ilmestys.


Kahvitauko. Eläinlääkäriopiskelijoiden huomio kiinnittyi oitis tien toisella puolella kuljeskelleisiin vuohiin, kuinkas muutenkaan.


Tämä kukko ja kana olivat ilmeisesti läheisessä rinteessä sijainneen talon asukkeja ja lähtivät verkkaisesti kiipeämään talolle intialaisen naisen kutsuessa niitä.


Tulipa sitä hiukan ihmisiäkin salaa kuvailtua.


Liikennemerkki kehottaa tööttäämään. Ihan kuin intialaiset unohtaisivat! Tööttäily vaikutti tuolla olevan lähes kuin tervehdys: "Hei, täältä tullaan."

Lopulta monen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Mysoreen, jonka kuumuus iski vasten kasvoja ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.


Mysoren suosituin nähtävyys on suuri maharajan palatsi, jonka pihalla hyppäsimme bussista ulos. Päätimme lähteä shoppailemaan, joten vinkkasimme itsellemme parit riksat ja pyysimme päästä parhaiden shoppailumahdollisuuksien äärelle. Kuskit veivät meidät kadulle, josta löytyikin useita merkkiliikkeitä - vähän ehkä turhan kalliita omaan makuuni. Kävimme syömässä kadulta löytyneessä, luotettavan oloisessa ravintolassa, muttemme ymmärtäneet ruokalistasta paljoakaan. Itse valitsin about ainoan ymmärtämäni vaihtoehdon, "potato pops".


Ainakin olivat hyvin kypsennettyjä! Lisäksi ostin joltakin intialaisnaiselta pieniä banaaneja matkaevääksi. Yksi matkaseurueemme jäsen alkoi kaduilla kuljeskellessamme kärsiä vatsanväänteistä ja lopulta päädyimme Coffee Dayhin istuskelemaan.


Sieltä jatkoimme vielä ihastelemaan palatsia.



Oli pakko intialaisnaisista kuva - kaikki tuntuivat pukeutuneen palatsin alueella parhaimpiinsa. Tuli itselle kovin rääsyinen olo, kun toiset purjehtivat mitä kirkkaimmissa ja kimaltelevimmissa luomuksissa!


Palatsin kehuttiin olevan pimeällä vaikuttava näky. Tuosta lamppujen määrästä voin hyvin uskoa sen!


Intialaisille vierailijoille me tunnuimme kuitenkin olevan melkein palatsia suurempi nähtävyys! Tulimme varmasti ikuistetuiksi ainakin pariinkymmeneen intialaiseen perhealbumiin. Useimmat kysyivät valokuvaan luvan ja asettelivat viereemme lapsensa, mutta jotkut suorasukaisimmat herrashenkilöt rajasivat selkeästi lapset pois kuvasta ja yksi nuorempi mies laittoi oletetun tyttöystävänsä ottamaan itsestään kuvan meidän kanssamme. No, maassa maan tavalla vai miten se meni...

Mysoresta matka jatkui vielä monen tunnin ajan kohti Bangalorea, jonne saavuimme myöhään illalla. Kuskimme ei tiennyt ollenkaan, missä hotellimme sijaitsi ja se meinasi kuumentaa väsyneiden matkalaisten tunnelmia bussissa. Lopulta pääsimme kuitenkin perille ja olipa ihana päästä kuumaan suihkuun, länsimaalaiseen vessaan(!) ja pehmeiden lakanoiden väliin nukkumaan.


Väliäkös sillä, vaikkei unesta montaa tuntia ehtinytkään nauttia, sillä seuraava etappi oli lentokenttä ja konkreettinen matka kohti Suomea.

Mitä matkasta sitten jäi käteen? Paljonkin. Paljon sellaista, mitä ei oikein sanoin pysty kuvailemaan - tai ehkä haluaa pitää itsellään. Mutta ehkä kaksi ajatusta.

Ensimmäiseen liittyy tarina, jonka opettajamme jakoi kanssamme kurssin alussa. Se on tarina intialaisesta pojasta, jolla oli oma koira. Koira oli ns. free-roaming dog eli sai liikkua vapaana, kuten intialaiseen perinteeseen kuuluu. Kerran koira kuitenkin katosi matkoilleen, eikä poika nähnyt sitä pitkään aikaan.

Ei ennen kuin poika eräänä päivänä eksyi toveriensa kanssa vanhan teollisuusrakennuksen taakse luvattomille teille - kokeilemaan tupakan polttoa. Sieltä, pensaiden juurelta poika äkkäsi yhtäkkiä entisen koiransa ja kutsui sitä luokseen. Koira tulikin ja antoi silittää, mutta puraisi sitten poikaa äkkiarvaamatta käteen. Purema ei ollut pahan näköinen, joten poika ei kertonut siitä kotona vanhemmilleen. Olihan hän ollut luvattomilla teillä. Jonkin ajan kuluttua poika kuitenkin sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan. Poika ei selvinnyt taistelusta hengissä - ei myöskään koira. Diagnoosi: rabies.

Oliko vastuu tapahtuneesta pojalla, joka ei ollut koskaan kuullutkaan rabieksesta, pojan vanhemmilla, jotka eivät tienneet tapahtuneesta, lääkäreillä, jotka eivät kyenneet auttamaan vai eläinlääkäreillä, jotka eivät olleet rokottaneet alueen koiria rabiesta vastaan?


Toinen ajatus: minne seuraavaksi?