sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Pullantuoksuinen sunnuntai

Käsittämätöntä, miten voikin iskeä yhtäkkiä pakottava inspiraatio leipoa pullaa, vaikken erityisemmin edes pidä siitä! Luulen, että näillä kylmillä talvipakkasilla on jotakin tekemistä asian kanssa...

Kimmokkeen sain oikeastaan törmättyäni muutamiin vähähiilaristen korvapuustien ohjeisiin, joissa sitko oli aikaansaatu vehnägluteenijauhon (n. 70% p, 13% hh) avulla. Ei siis muuta kuin nokka kohti Itiksen luontaistuotekauppoja ja tuumasta toimeen!


Sovelsin valmiita ohjeita tapani mukaan ja suunnilleen tällaisilla mentiin:

1 dl maitoa tai vettä
1 ps kuivahiivaa
kanelia ja kardemummaa
makeutusnestettä
ripaus sokeria hiivan ruuaksi
2 dl mantelijauhetta
2 dl gluteenijauhoa
0,5 dl FiberHuski(n tyyppistä jauho)a
n. 40 g pehmeää voita

Taikina 20 min kohotuksen jälkeen noin kaksinkertaisena

Leivonta sitten ihan kuin tavallisia korvapuusteja olisi tehnyt, eli hiiva ja mausteet lämpimään nesteeseen, jauhot ja voi perään, kohotus (20min), kaulinta ohueksi levyksi, täytteiden (pehmeä voi, kaneli, kardemumma, makeutus) levitys, rullaus, leikkaaminen ja muotoilu korvapuusteiksi, kohotus (30min), voitelu munalla ja paisto uunissa 200 asteessa n. 10-15 min.

Ehkä työläin vaihe on pakottaa venuva taikina levyksi...


Täytyy sanoa, että leipominen oli paljon helpompaa kuin normipullataikinan, sillä sitkoa oli aika hurjasti. Ei ollut pelkoa, että taikina olisi jäänyt mihinkään kiinni, vaan totteli hienosti.


Ensi kerralla varmaan kokeilen kuitenkin vähentää gluteenijauhon määrän puoleen ja korvata sen mantelilla tai kuitujauholla, josko sillä saisi pehmeämmän rakenteen aikaiseksi. Ei sillä, että nämä mitään kiviä olisivat tälläkään määrällä olleet.


 Maistuivat nimittäin yllättävän hyviltä kaakaon kanssa :)


Niin pullan ystävä musta ei kuitenkaan vieläkään tullut, ettenkö ainakin puolta tuotoksista (etenkin noita pyöreiksi pikkupulliksi laskiaista silmällä pitäen muotoiltuja yksilöitä) malttaisi nakata saman tien pakastimeen, niinkuin olen kuullut isojen tyttöjen leipomuksilleen tekevän ;)


Tästä tuoksusta sen sijaan en luovu, ennen kuin pakko on! Aiai, voi kun sen voisi täällä sähköisestikin jakaa!


Leppoisaa sunnuntain jatkoa :)

Meksikolaista


S on täällä nyt viikonloppua viettämässä ja askartelimme tuossa iltapalaksi meksikolaista salaattia. Oli niin onnistunut makuelämys, että piti tulla kirjoittamaan käyttämämme raaka-aineet ylös, ennen kuin tyystin unohdan :D


-  400g jauhelihaa
- 1 ps tacomaustetta
- 1 pieni kerä jäävuorisalaattia
- 1/2 kurkkua
- 1 rs miniluumutomaatteja
- 1 paprika
- 1/2 prk ananasmurskaa
- 1/2 prk mietoja keltaisia chiliviipaleita
- avokadoa
- maissilastuja

... ja kastikkeeseen:
- 1 prk kermaviiliä
- salsakastiketta oman maun mukaan





Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan jauheliha paistetaan ja maustetaan tacomausteella, lisätään hiukan vettä ja annetaan sen haihtua pois. Sekoitetaan kaikki ainekset sopivan kokoisina paloina kulhossa salaatiksi. Koristellaan kokonaisilla maissilastuilla ja maissilastumurskalla.Valmistetaan kastike sekoittamalla salsakastiketta kermaviiliin, kaadetaan salaatin päälle ja ohjaillaan ääntä kohti.

Jopa S, joka ei yleensä juuri tulisesta ruuasta perusta, oli aivan myyty. Mä puolestani nautiskelin oikein olan takaa näistä tulisemmista mauista pitkästä aikaa, kun karppaus sulkee kaikki tortillat ja tacot aika tehokkaasti pois.


Tämä salaatti-idea oli hautunut mielessäni jo pidempään, mutta lisäksi kävimme S:n kanssa päivällä Tiksin Pancho Villassa syömässä. S oli hehkuttanut ko. meksikolaiseen ruokaan erikoistunutta ketjua sen hampurilaisten takia jo pitkään, mutta itse kun en moisia syö, enkä opiskelijana viitsi pihvistä yli pariakymppiä maksaa, niin olimme aina päätyneet johonkin muuhun paikkaan. Nyt kuitenkin tarjous "kaksi yhden hinnalla" sai houkuteltua mutkin mukaan.


Ravintolan ulkoiset puitteet eivät varsinaisesti vakuuttaneet ja pienessä raastepöydässäkin oli vain muutamaa meksikolaishenkistä(?) kasvista... Mutta salaatinkastikkeen kohdalla koin ensimmäisen yllätyksen: ihan törkeän hyvää! Etenkin ananasmurskan kanssa! Mistäköhän kastikkeen reseptin saisi udeltua? :D

Ruuaksi tilasin parmesaanikanaa kermaisella paholaisenkastikkeella ja grillivihanneksilla, enkä ehkä koko elämässäni ole koskaan syönyt paremman makuista ravintola-annosta! Ihanan juustoisaa, kermaisaa, tulista, mureaa ja makeaa samalla kertaa :) Myös kasvikset ylittivät odotukset! Ja annos oli niin täyttävä, että sain taistella mahduttaakseni kaiken vatsaani :D

Käykää siis ihmeessä hyödyntämässä tarjous (viimeistään maanantaina), jos asutte täällä päin! :)

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Päivällinen kuvia

Tämä päivä oli hyvä päivä monesta syystä. Ensinnäkin pääsimme jo kahdeltatoista ja silloin paistoi aurinko! Pitkästä aikaa!



En edes muista, koska viimeksi olisin päässyt auringosta kunnolla nauttimaan, kun joululomallakin tuppasin aina nukkumaan kauniiden ilmojen ohi. Tai niin mulle ainakin kerrottiin.  Nyt kävimme kuitenkin Iipun kanssa oikein aurinkoterapialenkillä, vaikka pakkasta olikin molempien makuun jokunen aste liikaa. Hrr!


Viime viikonloppuna sain pakattua vihdoin suurimman osan joulukoristeista jälleen kaappiin  ja vaaleanpunainen väri valtasi keittiön. Oli kyllä jotenkin haikea olo.

Sitä paitsi tuntui ihan siltä kuin, kuin koristeet olisivat sikisseet ei varmaan oikea taivutusmuoto keskenään - entiseen joululaatikkooni mahtuivat nyt enää pelkät kuusenkoristeet :D Täytyy kyllä sanoa, että tämä vuosi taisi olla ensimmäinen, jona onnistuin luomaan juuri sellaisen joulutunnelman kotiini kuin halusinkin. Ja sain hankittua juuri sellaisia koristeita, joista pidän. Se hyöty siitä töissäkäymisestä on.

Poroja en sitten malttanutkaan vielä laittaa pois, enkä jokusia valkoisia tai hopenvärisiäkään koristeita... Ihan totta puhuakseni kuusikin seisoo vielä paikallaan. Shh! Ei siinä sentään ole enää kuin valot :)


Kauppareissulla tarttui tänään mukaan myös vaaleanpunainen tulppaanikimppu. Ihanan turhaa :) Joskus niin pienilläkin asioilla saa taiottua itselleen paremman mielen!


Seuraavaksi inspiroiduin leipomaan toffeepiirakkaa, joka oli oma uusi sovellus.

 

Pohjaksi tein ihan perustorttutaikinan ja päälle levitin suklaatoffeeta, jonka keittelin kokoon joululahjaksi saamastani karppauskirjasta löytyneen reseptin avulla. Ja ihan oikealta toffeeltahan se maistui ilman sokeriakin! :)




Täytyy sanoa, että hyvin onnistui - ja kerrankin ensi yrittämällä! Yleensä karpinnettuja ohjeita saa hioa muutaman kerran ennen "läpimurtoa". Ehkä niistä kerroista on sitten jotakin vihdoin opittu :)


Herkutteluhetken jälkeen moikkasin hetken aikaa parasiitteja, otin pikku tirsat ja säntäsin takaisin Viikkiin. Herkimmät voivat jättää lopun katsomatta, kun kerron, että kirurgialeikkejä oli jälleen ohjelmassa!

Selvästi sievempää ommelta sain tällä kertaa aikaiseksi kuin viimeksi, vaikka onhan tuossakin vielä petrattavaa...


Mielenkiintoisinta oli kuitenkin päästä kastroimaan rotta - viimeksihän pääsin steriloimaan. Tällä kertaa potilas olisi jopa saattanut jäädä eloon, eli pahemmilta mokilta luullakseni vältyttiin :)


Illan kruunasi, kun törmäsin kotimatkalla yhteen lukioaikaiseen tuttuun ja siinäpä se matka menikin mukavia rupatellessa. Voin kertoa, että täällä ei noihin kotikaupungin tuttuihin kovin usein sattumalta törmää - etenkään noissa Vantaan dösissä.

Aurinkoisia talvipäiviä!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Joko pian on viikonloppu?



(Oli siitä joku hiiri juossut :D)

Riks, raks ja poks. Molen rikki. Ja nyt on vasta tiistai. Tai ehkä maanantai toista kertaa?

Nämä menossa olevat kurssit ovat osoittautuneet juuri niin työläisiksi, kuin pelkäsinkin. Se on kuitenkin yllättänyt, että tykkäänkin näköjään parasitologiasta paljon enemmän kuin patologiasta. Ehkä innostavat luennoitsijat vaikuttavat asiaan.


"Ihana pullukka" oli luennoitsijan kommentti madosta. Samaan aikaan, kun me opiskelijat koimme puistatuksen tunteita...

Ilmeisesti eläinrakkaus yltää joillakin aina parasiitteihin asti ;)



Otodectes cynotis - korvapunkki
"Aika sympaattinen."
"Katsokaa miten söpöjä!"

Trichodectes canis - koiran väive -

... unable to locate the cute...

Vaikka täytyy kyllä itsekin myöntää, että koin pahoja omantunnontuskia muinoin kenttäsirkkoja kasvattaessani. Tai lähinnä niitä kasvatteja pakastaessani. Ihan kuin olisi pettänyt toisten luottamuksen :(

Mutta ne olivatkin söpöjä! Oikeasti :D

Kaikki ilmaistavara on kivaa - tämä erityisen kiva! Ehkä jopa hyödyllinen ;)
Viikonloppu sujui aika rauhallisissa merkeissä perjantain tupari-synttäri-läksiäisbileitä lukuunottamatta. Jatkoille eksyimme johonkin keskustan suomenruotsalaisbaariin, oli aika hupaisaa :D Aina siihen asti, kunnes asemalla tajusin hukanneeni lompakkoni. Luojan kiitos se löytyi sitten em. baarin narikasta. Olisi saattanut tulla siellä pakkasessa hiukan äitiä ikävä, jos sitä (+matkakorttia) ei olisi löytynyt.



Eilen jatkui myös agility pitkästä aikaa. Luulin, että meidän "huimitenjännää" -treenit kotipuolessa olisivat taannuttaneet Iippua, mutta päinvastoin - jotakin tuntui loman aikana loksahdelleen paikalleen sen pikkuisessa pääkopassa. Ekaa kertaa nimittäin tuntui, että mulla on koira, joka seuraa ohjausta! Se oli hieno tunne se :)

Keppejäkin viipotettiin samaan tahtiin kuin ennen jouluja ja rengaskin meni kivasti. Seuraavaa kertaa odotellessa :)


Lumikökkö nenun päällä. Jos vaikka tulee jano.


PS.Yksi jänskäämistäni jutuista kävi toteen, eli saan mitä ilmeisimminkin jatkaa nykyisessä työpaikassani myös kesän ajan! Ja ihan kesälomansijaiseksi, normaalitunnein siis! :) Jeeeee! Osaa todella arvostaa viime vuoden kamppailujen jälkeen :)

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Sokerillista

Multa pyydettiin taannoin juttuja meidän lauman pikkuväestä, joten ajattelin esitellä "pojat", pikkuiset sokeriorava-hurmurit, jotka asuvat nykyisin entisen poikaystäväni luona. Alunperin pojat asuivat kuitenkin mun luonani ja pidän niitä edelleen osakseen ominani. Yhteishuoltajuus ;)

Samalla tulee ihan yleistä sokerioravainfoa kiinnostuneille.

Sen pidemmittä puheitta asiaan. I'd like you to meet...



Nemo, 7 vuotta

... ja isänsä Nekku, 10 vuotta









Pojat löysivät tiensä laumaamme  kodinvaihtajina vuonna 2007, kun niiden edellinen omistaja oli siirtynyt sellaisiin työtehtäviin, ettei pystynyt enää tarjoamaan pojille riittävästi aikaa. Olin ollut kiinnostunut sokerioravista jo pitkään - en niiden eksoottisuuden vuoksi niinkuin joku saattaisi kuvitella - vaan koska koin, että ne voisivat sopia lemmikeikseni loistavasti.

Sokerioravat kun ovat yöeläimiä piirre, jonka vuoksi omistin ja omistan myös siilejä eli sopivat elämänrytmiini, ovat seurallisia, persoonallisia ja suloisia. Lisäksi niitä pystyy suhteellisen huoletta pitämään vapaana, koska ne eivät jyrsi tai tuhoa paikkoja, eivätkä papanoi tai pissaile valtavia lammikoita. Eikä niiden häkkiä sisusteta puruin ja heinin, joita sitten löytyisi joka paikasta. Tosin se mitä en tiennyt, on että niiden sijaan kakkaa ja sittaraisia hedelmän paloja sitten kyllä sinkoutuu melkein samalla tahdilla häkin ympäristöön, sokruilla kun on tapana ravistella ruuantähteet tarmokkaalla ravistuksella tassuistaan ;)


Nekku näyttää mallia ravistuksesta

Kaikkialla kuitenkin varoiteltiin "sokrujen" haastavuudesta (ja ihan aiheesta), joten kypsyttelin ajatusta useamman vuoden ja imin itseeni kaiken tiedon, mitä niistä oli löydettävissä.

Jossakin vaiheessa aloin sitten sivusilmällä seurailla myyntipalstoja ja eräänä päivänä poikien myynti-ilmoitus sattuikin sitten silmiini. Pojista oli kuulemma tullut heti paljon kyselyitä, mutta edellinen omistaja koki meidät siinä määrin potentiaalisiksi ostajiksi, että saimme S:n kanssa kutsun lähteä otuksia Tampereelle katsomaan.

Saimme kuulla, että Nekku oli eläinkaupan maahantuoma ja Nemo tämän Suomessa syntynyt poika. Pojat olivat tuolloin varsin heikossa turkissa ja ruskean värisiä, vaikka niiden kuuluisi olla harmaita. Häkissä ei ollut mitään sisustusmateriaalia - vain puolikas hunajamelooni ja pahvilaatikko häkin pohjalla. Nemolla ei ollut edes nimeä, sitä oli kutsuttu vain sokruksi. Kuitenkin ne luottivat selvästi ihmiseen ja antoivat käsitellä hyvin. Lähdimme kotiin ristiriitaisin tuntein ja lupasimme ilmoitella viikon sisällä päätöksestämme.

Pojat juuri saavuttuaan... ruskeina.

And the rest is history.

Sokerioravat ovat Australiasta kotoisin olevia pussieläimiä (sic! eivät jyrsijöitä!), joita pidetään lemmikkeinä erityisesti USA:ssa ja Saksassa. Siellä niistä on jalostettu jo useampia värimuunnoksiakin.

Sokerioravat ovat toiselta nimeltään pussiliito-oravia, sillä niillä on raajojensa välissä liitopoimu, aivan kuten kotoisilla liito-oravillammekin. Ne elelevät luonnossa puiden latvustoissa, eivätkä käy maassa kuin pakon edessä. Sama pätee häkin pohjalaatikkoon, jota on siis aivan turha sisustaa. Sokrut liikkuvat kiipeillen, hyppien ja liitäen - tasaisilla pinnoilla ne ovat huomattavasti kömpelömpiä. Siinäkin mielessä niitä on turvallista päästää liikkumaan vapaana, koska ei tarvitse pelätä, että ne tippuisivat kiivettyään paikkaan, josta eivät pääse alas.

Itse asiassa ne pyrkivät aina mahdollisimman ylös - verhotankojen päälle, katonrajaan, ovilistojen päälle... ja liitävät alas, jos eivät muuhun pysty.  Nekun suurinta huvia oli joskus kiivetä korkean, lähes kattoon asti ulottuvan kaapin päälle ja hypätä sieltä ihmisten kauhuksi alas. Onneksi liitopoimu pelasti ;) Ja saman tien takaisin ylös... ja sitten taas alas!

Tytöt näyttää mallia...


Elintapojensa vuoksi sokruilla ei myöskään ole sisäsyntyistä tarvetta tutkia jokaikistä vastaantulevaa koloa, vaan ne pysyttelevät aika hyvin näkösällä.

Yleensä ottaen sokerioravat ovat todella seurallisia ja sosiaalisia laumaeläimiä, joita ei koskaan tulisi pitää yksin. Sokrut voivat kuolla yksinäisyyden aiheuttamaan stressiin, jopa depressioon. Jotta ne oppisivat pitämään ihmistä laumanjäsenenään, ne tulisi pienestä pitäen opettaa käsittelyyn ja ihmisen läheisyyteen. Omista tytöistäni ei esimerkiksi ole tullut ollenkaan niin sosiaalisia kuin näistä pojista. Vieläkään. Ja tämä lienee myös yleisin syy siihen, että aikuisia sokerioravia aika ajoin erinäisillä palstoilla kaupitellaan.


Sokerioravien äänimaailma on häkellyttävän laaja. Ne tirskuvat, tirisevät, sähisevät, sihisevät, haukkuvat kuin koirat (ääni, johon myös herää) huomiota hakiessaan, "laulavat" poikasilleen ja pelästyessään pitävät ääntä, joka muistuttaa lähinnä elektronista kynänteroitinta :D

Ne tykkäävät kiipeillä ihmisten päällä, tulla taskuihin tai syliin nukkumaan... Pojista ei oikeastaan pääse millään eroon, kun niiden huoneeseen (makuuhuoneeseen) menee. Jos yrittää juosta karkuun, ne loikkivat lujaa perässä :D Jos yrittää poistua huoneesta, ne hyppäävät selkään. Suurta oveluutta ja nopeutta siis vaaditaan ;)



Sokrut eivät kuitenkaan mielestäni ole samassa määrin käsiteltäviä ja syliteltäviä lemmikeitä kuin vaikkapa marsut. Ne ovat nopeita, anatomialtaan hyvin hauraita ja niiden kynnet takertuvat tiukasti tekstiilipintoihin, joten en käytännössä nostele niitä ollenkaan, vaan ohjailen vaikkapa käsivarrelta oikeaan paikkaan. Häkkiin paluu tapahtuu ruokakupin houkuttelemana.

"Hunajaa<3"

Sokerioravat ovat myös äärimmäisen persoja makealle, mistä lajin nimikin juontaa. Luonnossa ne syövät makeita hedelmiä ja akaasiapuun mahlaa hyönteisten ja muiden proteiininlähteiden ohella. Lemmikkisokrujen suurinta herkkua puolestaan on hunaja, johon sekoitettuna antibiootitkin uppoavat. Oikeastaan hunajan avulla ne saa tekemään mitä vain - jopa suostumaan kynsien leikkaukseen, jota ei onneksi ole tarvinnut tehdä kuin kerran poikien saavuttua. Kiipeily kun tuppaa pitämään kynnet lyhyinä muutenkin.

Tasapainoisen ruokavalion koostaminen on kuitenkin yksi haasteellisimmista sokerioravan hoitamisen osista. Toinen on sitten riittävän liikunnan tarjoaminen. Sokrujen kun tulisi normaalioloissa saada olla mahdollisimman paljon vapaana - monta tuntia illassa mieluiten. Ja tuo ilta-aktiivisuus asettaa omat haasteensa: aamuvirkun kannattaa pitäytyä muissa lajeissa. Kolmas harkintaa vaativa asia on sokrujen pitkä ikä: jopa 15 vuotta. Meidänkin sokrupoikamme ovat siis korkeasta iästä huolimattaan vielä ihan normaaleissa rajoissa ja saattavat hyvässä lykyssä elää vielä vuosia.

Aluksi, kun pojat saapuivat, ne näyttivät mielestäni aivan samalta. Ei mennyt kuitenkaan montaa viikkoa, kun aloin erottaa ne toisistaan ja nykyisin ne ovat musta aivan eri näköiset :) Nemo on suloinen, syötävän suloinen isoine ulkonevine silmineen.



Nekku-isä puolestaan on hyvin kissamainen terävine piirteineen. Nykyisin sen toki erottaa helposti myös yksisilmäisyydestään. Pari vuotta sitten se nimittäin sai silmäänsä ärhäkän infektion, joka ei talttunut antibiooteilla ja silmätipoilla. Niinpä edessä oli joko silmänpoistoleikkaus tai lopetus. Päädyimme antamaan vanhalle herralle mahdollisuuden, koska sillä oli kuitenkin vielä monta potentiaalista elinvuotta edessään ja suoraan sanottuna en halua edes kuvitella, mitä Nemolle olisi tapahtunut, jos isi olisi lähtenyt enkeleiden matkaan...

Nekku
Ja meno on jatkunut samankaltaisena yksisilmäisyydestä huolimatta, tosin aktiivisuus on iän myötä laskenut, ja vanha herra vetäytyy nykyisin iltatorkuille peittojen sekaan entistä nopeammin vapaana ollessaan. Nemo puolestaan jaksaa vielä puuhata, mutta monesti uskollisuus isää kohtaan vetää senkin nokosille. Ja sokerioravat eivät nuku vierekkäisinä myttyinä. Ei, ne nukkuvat yhtenä myttynä, tiukasti toistensa ympärille käpertyneinä.


Sokrut kuuluvat eksoottisiin lemmikeihin, ja eksoottisuus tuntuu kiehtovan ihmisiä. Osakseen egon pönkittäjänä, valitettavasti. Mulle itselleni eksoottisuus ei ole arvo sinänsä, pikemminkin päinvastoin, mutta olen kiinnostunut siitä, että onko uusilla, hiljattain lemmikeiksi jalostetuilla lajeilla mahdollisuuksia hyvään, tasapainoiseen lemmikkielämään vai olisiko ne ollut parempi jättää luontoon. Onko niillä (jos eksoottisuus unohdetaan laskuista) mitään lemmikkiarvoa.

Oman kokemukseni mukaan sokerioravilla on. Jopa enemmän kuin joillakin tutuilla, pienillä jyrsijälajeilla. Pitkäikäisyys, pienikokoisuus, seurallisuus, leikkisyys, tuhoamaton luonne, kontaktinhakuisuus, vilkkaus, persoonallisuus... Toisaalta juuri samat piirteet asettavat omat suuret haasteensa myös omistajalle. Sen eksoottisuuden lisäksi.



Loppukevennykseksi vielä muutama jenkkiläiseltä sokrupalstalta poimittu lohkaisu otsikolla
"You know you're a glider neck when...


- you dont mind being used as a toilet (sokrut onneksi pissaavat vain pieniä pisaroita kerrallaan)
 
- when you buy baby food and your children are over the age of 5

- you spend an hour preparing and packaging glider slop for them to eat and lovingly freeze
perfectly sized portions.... and then gulp a 1 minute hotpocket for yourself...
 
- your new bottlebrush plant you got special for the gliders is a bare stick

- you lift up your glass of juice for a drink and don't mind competing with a possum or two...


"Sul on varmasti parempaa vettä kuin meillä!"


- when you give your suggies blackberries for the first time,and they love them, only to wake up the next morning to find it all over your walls, carpet and their cage and your response is that's 'ok babies' with a smile on your face. 'Won't do that again!'

- when you can totally block out all the noise your gliders are making and go soundly to sleep but can't do the same with your spouse's snoring. Hehe! Sorry, hubbie. I still love him.

 - when your gliders are in your bra more than your husband!"

;)

tiistai 18. tammikuuta 2011

Ei-niin-pehmeä lasku

... pikemminkin pakkolasku. Perunapeltoon. Jota ei ilmeisesti ole edes vielä suosta esiin kaivettu. Jussi, missä kuokka?

Kyllä otettiin nimittäin luulot pois. Maanataina oli englannin tasokoe, jossa kyseltiin jänniä sanoja, kuten suomenna "shedding" ja "whelping" tai käännä englanniksi "kalan evä" ja "ummetus". Täytyy sanoa, että olin kyllä onnessani, kun onnistuin tuon evän jostain muistilokerostani pitkän pohdinnan jälkeen kaivelemaan - ei ole kovinkaan aktiivisesti tullut käytettyä! :D

Tuosta kokeesta kuitenkin hiukan jopa stressasin, kosken mitenkään haluaisi tälle keväälle vielä enkkuakin riesaksi, kun se ei mulle ongelmia opiskelussa tuota. Kokeen ja luentojen jälkeen olin sitten töissä vielä iltakymmeneen. Tänäänkin oli pitkä päivä, huomenna onneksi pääsee jo kahdeltatoista. Mutta tuo opittavan määrä, huhhuh!


Nyt meillä alkoivat siis patologian ja parasitologian kurssit. Ensimmäisellä patologian luennolla meille julistettiin, että vapaa-aikaan saa suhtautua tänä keväänä melko välinpitämättömästi ja parasitologiassakin varoiteltiin, että kaikkea käsiteltävää ei millään voi muistaa tai osata tai ainakin sen unohtaa kolmanteen vuoteen mennessä. Kuitenkin tämä on kuulemma ainoa hetki, jolloin meille näitä koulutuksen aikana opetetaan, joten tämän jälkeen ne pitäisi osata. Rohkaisevaa? :D


Varsin mielenkiintoisia nuo aihepiirit kyllä vaikuttavat olevan, mutta runsaasti työtä teettäviä. Parasitologia käsittelee siis parasiitteja, loisia, joita arvatenkin on valtava määrä eri eläinlajeilla. Itse kúitenkin miellän nuo silminnähtävät öttiäiset viruksia ja bakuja helpommiksi. Ainakin näin ennakko-odotuksena.


Patologia eli kirjaimellisesti "tautioppi" pyrkii selittämään tautien syntyä ja luonnetta ja siihen kuuluu niin elävien eläinten kliinistä tutkimusta (esim. verikokeet) kuin raadonavauksiakin Opin eilen, että oikeaoppisesti kuolleesta eläimestä pitäisi käyttää sanaa raato, ei ruumis, niin brutaalilta kuin se ehkä kuulostaakin. Raatoja emme tosin itse pääse tämä vuonna availemaan.

Oppiaine toimii siis tavallaan siltana aiemmin opiskellun terveen eläimen anatomian sekä fysiologian ja varsinaisen kliinisen eläinlääketieteen välillä. Aina ja aina enemmän kohti "oikeaa" asiaa siis mennään :)

Pikku hiljaa arki alkaa muutenkin asettua uomiinsa  ja hyvä niin. Ei ahdista enää ;) Tässä on myös pari kivaa projektia, joiden mahdollista toteutumista saa taas jännittää. Niistä lisää ehkä, jos onni löytää joskus mutkin potkittavakseen. Onneksi tykkään odottamisesta - joskus jopa enemmän kuin itse asiasta sitten lopulta :D

Askartelinpa muuten uudet korutkin tuossa:

Riipus


Korvikset

 Olin joskus bongannut vastaavia jonkun koruaskartelijan tekeminä (myytiin jossakin messuilla?), mutten onnistunut myöhemmin enää löytämään tekijää. Aiheesta tuli kavereiden kanssa syksyllä puhetta ja joululomalla kurssikaverini olikin sitten löytänyt äitinsä eläinklinikan kätköistä rasiallisen tuollaisia vanhoja rabiesmerkkejä, joilla siis ennen muinoin ilmaistiin, että koira on rokotettu. No, sattuipa sitten vihjaamaan asiasta Facebookissa ja pian oli aika monta muutakin halukasta elukkalaista laattoja pyytämässä. Että se siitä persoonallisesta ideasta :D


Tuskin noita kuitenkaan kadulla juuri vastaan kävelee. Liekkö näiden ideaa edes järin moni muu  ymmärtää... mutta olen varautunut kummastuneisiin katseisiin, musta ne on niiiiiiin hienot ! :)


PS. Lisäilin sivupalkkiin "Seuraa Blogilistalla"-namiskan, jos joku on erityisen kiintynyt ko. palveluun. Muokkailin tuossa aiemmin blogin ulkoasuakin hiukan yksinkertaisemmaksi. Toivottavasti kenenkään silmää ei särje :)