Vielä olisi jäljellä viimeisen päivän ja kotimatkan kuvat sekä hiukan matkan jättämiä fiiliksiä.
Toiseksi viimeiselle illalle, eli torstaille, meille oli järjestetty juhlaillallinen ootylaisen hotellin kabinetissa. Oli hauska päästä pukeutumaan kerrankin vähän siistimmin kuin muutoin kurssin aikana. Käväisimme myös viinilasillisella paikallisessa baarissa - ei ollut mikään huikea makuelämys, sen voin kertoa!
Illalliseen kuului alkupalakeitto, jossa oli kai sieniä.
Pääruoka: jo tutuiksi käyneitä nuudeleita, jotakin tortillan kaltaista lättyä (näitä oli tarjolla joka lounaalla ja päivällisellä), ranskalaisia, herkullista gratinoitua kukkakaalia sekä tuollaista oranssia, juuston kaltaista asiaa.
Jälkiruoka oli jokin rasvassa paistettu, ylimakea ja pehmeä palleroinen. En saanut alas palastakaan. Ilmeisesti tämä oli joku intialainen perinnejuttu, koska vastaavaa tarjottiin vielä lentokoneessakin.
Avustaja- ja koirannappaajapojat joutuivat syömään ilman pöytää. Ruokailun jälkeen intialaiset pojat alkoivat tanssia perinnetansseja ja me liityimme seuraan sen minkä kykenimme. Tulipa sieltä sitten jotakin hiukan modernimpaakin musiikkia, jonka tahtiin oli helpompi asetella askeleensa.
Pojat olivat liikkeellä koiranpyydystysautolla ja osa tosiaan roikkui tuolla perälaudalla vielä auton lähtiessä liikkeelle.
Vielä perjantainakin leikkasimme hiki hatussa ja päivän päätteeksi meille jaettiin todistukset kurssille osallistumisestamme. Yleensä kurssin ohjelmaan on kuulunut myös jonkinlainen lopputentti, mutta ymmärtääkseni meidän ryhmämme hinkumien ekstraleikkauksien vuoksi sille ei ollut nyt aikaa. Voi harmi ;)
Kurssillemme osallistuneet intialaiset ja yksi brittieläintenhoitaja saivat niinikään todistukset.
Onnelliset, joskin hieman haikeat tunnelmat.
Viimeisen illan kunniaksi halusimme lähteä vielä kävelylle laaksoon. Mukaan lähti myös yksi tarhalla pidempään viipyvistä koirista sekä kurssikeskuksen omat koirat. Jälkimmäiset vapaaehtoisesti meitä seuraten.
Alhaalta laaksosta löytyi niinikään pieniä kioskeja.
Intialaispojat ihmettelivät laaksoon eksyneitä länsimaalaisia. Intiassa sai kulkiessaan olla aina moikkaamassa ja kättelemässä paikallisia sekä kertomassa, mistä on kotoisin. Etenkin lapset olivat tohkeissaan.
Seuraavana aamuna heräsimme anivarhain, kävimme nautiskelemassa vielä vihoviimeisen aamiaisen ja odottelimme reilusti myöhässä ollutta bussiamme tien varressa hyvän tovin. Ihana brittimentorimme oli herännyt hänkin aikaisin ja odotteli kanssamme, kunnes bussi saapui.
Automatkan alkupuolella en malttanut nukkua ollenkaan, oli jälleen niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Joka mutkan takaa avautui uudenlainen metsä, vuorimaisema, teeviljelmä tai kylä. Harmillisesti en saanut ikuistettua niitä filmille, mutta yritin ahnehtia silmilläni ja tallentaa mahdollisimman paljon oman muistini syövereihin.
Eikä näihin vapaana vaeltaviin eläimiin ehtinyt tottua! Aina ne jaksoivat olla valokuvan arvoinen ilmestys.
Kahvitauko. Eläinlääkäriopiskelijoiden huomio kiinnittyi oitis tien toisella puolella kuljeskelleisiin vuohiin, kuinkas muutenkaan.
Tämä kukko ja kana olivat ilmeisesti läheisessä rinteessä sijainneen talon asukkeja ja lähtivät verkkaisesti kiipeämään talolle intialaisen naisen kutsuessa niitä.
Liikennemerkki kehottaa tööttäämään. Ihan kuin intialaiset unohtaisivat! Tööttäily vaikutti tuolla olevan lähes kuin tervehdys: "Hei, täältä tullaan."
Lopulta monen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Mysoreen, jonka kuumuus iski vasten kasvoja ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.
Mysoren suosituin nähtävyys on suuri maharajan palatsi, jonka pihalla hyppäsimme bussista ulos. Päätimme lähteä shoppailemaan, joten vinkkasimme itsellemme parit riksat ja pyysimme päästä parhaiden shoppailumahdollisuuksien äärelle. Kuskit veivät meidät kadulle, josta löytyikin useita merkkiliikkeitä - vähän ehkä turhan kalliita omaan makuuni. Kävimme syömässä kadulta löytyneessä, luotettavan oloisessa ravintolassa, muttemme ymmärtäneet ruokalistasta paljoakaan. Itse valitsin about ainoan ymmärtämäni vaihtoehdon, "potato pops".
Ainakin olivat hyvin kypsennettyjä! Lisäksi ostin joltakin intialaisnaiselta pieniä banaaneja matkaevääksi. Yksi matkaseurueemme jäsen alkoi kaduilla kuljeskellessamme kärsiä vatsanväänteistä ja lopulta päädyimme Coffee Dayhin istuskelemaan.
Sieltä jatkoimme vielä ihastelemaan palatsia.
Oli pakko intialaisnaisista kuva - kaikki tuntuivat pukeutuneen palatsin alueella parhaimpiinsa. Tuli itselle kovin rääsyinen olo, kun toiset purjehtivat mitä kirkkaimmissa ja kimaltelevimmissa luomuksissa!
Palatsin kehuttiin olevan pimeällä vaikuttava näky. Tuosta lamppujen määrästä voin hyvin uskoa sen!
Intialaisille vierailijoille me tunnuimme kuitenkin olevan melkein palatsia suurempi nähtävyys! Tulimme varmasti ikuistetuiksi ainakin pariinkymmeneen intialaiseen perhealbumiin. Useimmat kysyivät valokuvaan luvan ja asettelivat viereemme lapsensa, mutta jotkut suorasukaisimmat herrashenkilöt rajasivat selkeästi lapset pois kuvasta ja yksi nuorempi mies laittoi oletetun tyttöystävänsä ottamaan itsestään kuvan meidän kanssamme. No, maassa maan tavalla vai miten se meni...
Mysoresta matka jatkui vielä monen tunnin ajan kohti Bangalorea, jonne saavuimme myöhään illalla. Kuskimme ei tiennyt ollenkaan, missä hotellimme sijaitsi ja se meinasi kuumentaa väsyneiden matkalaisten tunnelmia bussissa. Lopulta pääsimme kuitenkin perille ja olipa ihana päästä kuumaan suihkuun, länsimaalaiseen vessaan(!) ja pehmeiden lakanoiden väliin nukkumaan.
Väliäkös sillä, vaikkei unesta montaa tuntia ehtinytkään nauttia, sillä seuraava etappi oli lentokenttä ja konkreettinen matka kohti Suomea.
Mitä matkasta sitten jäi käteen? Paljonkin. Paljon sellaista, mitä ei oikein sanoin pysty kuvailemaan - tai ehkä haluaa pitää itsellään. Mutta ehkä kaksi ajatusta.
Ensimmäiseen liittyy tarina, jonka opettajamme jakoi kanssamme kurssin alussa. Se on tarina intialaisesta pojasta, jolla oli oma koira. Koira oli ns. free-roaming dog eli sai liikkua vapaana, kuten intialaiseen perinteeseen kuuluu. Kerran koira kuitenkin katosi matkoilleen, eikä poika nähnyt sitä pitkään aikaan.
Ei ennen kuin poika eräänä päivänä eksyi toveriensa kanssa vanhan teollisuusrakennuksen taakse luvattomille teille - kokeilemaan tupakan polttoa. Sieltä, pensaiden juurelta poika äkkäsi yhtäkkiä entisen koiransa ja kutsui sitä luokseen. Koira tulikin ja antoi silittää, mutta puraisi sitten poikaa äkkiarvaamatta käteen. Purema ei ollut pahan näköinen, joten poika ei kertonut siitä kotona vanhemmilleen. Olihan hän ollut luvattomilla teillä. Jonkin ajan kuluttua poika kuitenkin sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan. Poika ei selvinnyt taistelusta hengissä - ei myöskään koira. Diagnoosi: rabies.
Oliko vastuu tapahtuneesta pojalla, joka ei ollut koskaan kuullutkaan rabieksesta, pojan vanhemmilla, jotka eivät tienneet tapahtuneesta, lääkäreillä, jotka eivät kyenneet auttamaan vai eläinlääkäreillä, jotka eivät olleet rokottaneet alueen koiria rabiesta vastaan?
Toinen ajatus: minne seuraavaksi?
