Taudin kourissa

Terveisiä sairasvuoteen pohjalta. Eilisen työpäivän aikana alkoi heikotus, loppuvuorosta kävin oksentamassa. Oli pakko soittaa O hakemaan mut kotiin. Oksentelu jatkui loppuillan - kerran en ehtinyt edes vessaan, joten katsoin viisammaaksi kaivaa siivouskomerosta ämpärin itselleni kaveriksi. Siinä vaiheessa, kun tilkka vettäkään ei pysynyt kauaa sisällä aloin jo huolestua: jos olisin kissa tai koira, olisin kutsunut itseni klinikalle hakemaan pahoinvoinninestolääkettä, mahansuojalääkkeitä ja suonensisäistä nesteytystä. Pitäisikö vetäistä kissalta jääneet pahoinvoinninestolääkkeet huiviin ja toivoa parasta vai odotella nestehukan pahenemista, kunnes on lähdettävä tiputukseen. Mieleen nousivat kauhukuvat S:n parin vuoden takaisesta ruokamyrkytyksestä Vantaalla. Se perjantai, kun tunnin-parin oksentelun jälkeen S:n jalat eivät kantaneet, puhe ei kulkenut ja jouduimme lähtemään taksilla Peijaksen sairaalaan, jossa S:n epäiltiin aluksi vain nauttineen runsaasti alkoholipitoisia virvokkeita. Samoja epäilyksiä olisi voinut herättää myös tämä sunnuntaipäivälle sattunut olotilani.

No, onneksi tällä kertaa ei tarvinnut lähteä testaamaan sairaanhoitohenkilökunnan palvelualttiutta, vaan oksentelu helpotti illan mittaan ja neste alkoi pysyä sisällä minuuttien sijasta tuntien luokkaa. O oli maailman kultaisin peruessaan pyytämättä kaikki iltasuunnitelmansa ja juostessaan hakemaan mulle kaupasta milloin mitäkin. Hiilihappopitoiset juomat ja lapsuuden oksennustaudeista tuttu kurkku sekä suolapitoiset eväät osoittautuivat luottotuotteiksi tälläkin kertaa, Jaffaa tai muuta vastaavaa en pysty lapsuuden oksennustautitraumojen jälkeen ajattelemaankaan. Tauti nostatti kuumeen ja lihaskivut, mutta sunnuntaileffa O:n kainalossa kelpasi ajanvietteeksi vallan mainiosti. Edelleen olo on varsin hutera, mutta oksentelu näyttäisi vihdoin loppuneen.

Tämä episodi sai minut kuitenkin taas miettimään ihmisten ja eläinten välisen sairaanhoidon eroja. Miksi eläimen kiikuttaminen lääkäriin on paljon matalemman kynnyksen takana kuin oman itsensä? Miksi meidän huushollista löytyy eläimille kaksi laatikollista ensiaputarvikkeita ja lääkkeitä, mutta ihmisille vain yksi säälittävä? Alavalintani toki selittää osan erosta, mutta voin vakuuttaa, että tilanne oli vastaava jo ennen opiskelemaan päätymistäni.

Onko ihmispuolen lääkäreillä toisin päin? Miksi en edes tiedä mitään ihmispuolen oksennustaudin hoitotuotteita? Millaisia ne ovat?

Vasemmanpuoleinen ja keskimmäinen laatikko eläinten, oikeanpuoleinen ihmisten terveydenhoitotuotteille.

Eläinklinikoille soittelee päivittäin huolestuneita omistajia, jotka kyselevät punkeista, pienistä haavoista, ampiaisenpistoista ja eläimen oksentelusta +/- ripulista. Ja hyvä niin, soittaa saa ja pitääkin, kaikkia neuvotaan tapauksesta riippuen joko ongelman kotihoitoon tai tulemaan vastaanotolle. On parempi katsoa kuin katua - ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Itsekin olen vuosien mittaan vieraillut paljon useammin eläin- kuin ihmisklinikalla.

Olisikin mielenkiintoista tietää, soitellaanko ihmispuolelle yhtä hanakasti vastaavista huolista. Jos oksennat, kuinka helposti lähdet lääkäriin? Jos saat haavan, otatko särkylääkkeen? Jos lemmikkisi saa haavan, haluatko sille kipulääkkeen? Mututuntumalla uskoisin, että useimmilla meistä lemmikinomistajista jälkimmäinen kysymys saavuttaa helpommin myönteisen vastauksen. Lemmikkien kipua on vaikeampi arvioida, joten "parempi pöllyissä kuin kivuissa". Monilla lemmikit vertautuvat lapsiin, joista halutaan pitää parempaa huolta kuin omasta itsestä.

Voisi ajatella, että toisinaan eläimet saavatkin parempaa hoitoa kuin ihmiset. Olen kuullut useammankin asiakkaan suusta kiitosta siitä, että eläinpuolella asiat etenevät nopeasti diagnoosista toimenpiteisiin. Ei ole kuukausien mittaisia leikkaus- tai kuvantamisjonoja.

Toisaalta joskus kuulee valituksia siitä, että eläinlääkärikustannukset saattavat helposti nousta korkeammiksi kuin ihmisten. Ei ymmärretä, että ihmisten terveydenhuoltoa kustannetaan verovaroin sekä työnantajien ja Kelan toimesta. Ilman niitä touhu olisi vähintäänkin yhtä kallista. Eläinpuolella maksut lankeavat aina kokonaisuudessaan lemmikin omistajalle - ei ole mitään muuta tahoa, joka tämän täysin vapaaehtoisen harrastuksen tai pikemminkin elämäntavan kustantaisi. Lemmikkien omistaminen on oma valinta. Onneksi niillekin saa nykyisin sentään sairauskuluvakuutuksia, jotka toimivat kustannuksia lieventävinä puskureina hätätilanteissa.

Lisäksi käyttämänsä klinikan saa toki valita ihan vapaasti ja tehdä hintavertailua eri paikkojen kesken. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että kalliiden "kiskurihintojen" takana on harvemmin suoranainen rahanahneus, vaan kalliimmissa paikoissa omistaja saattaa maksaa esimerkiksi siitä, että hänen lemmikkinsä elintoimintoja valvoo leikkauksen aikana koulutettu hoitaja, anestesia toteutetaan ns. kenttäanestesian sijaan turvallisempana pidettynä inhalaatioanestesiana - joka vaatii toki kalliimpia laitehankintoja - eläinlääkäri on hankkinut kirurgista jatkokoulutusta ulkomailla ja lemmikki saa heräillä kaikessa rauhassa valvotussa, lämpimässä heräämössä happimaski kuonollaan. Itse olen ainakin valmis maksamaan tällaisista turvallisuusnäkökohdista hiukan enemmän.

Millaisia kokemuksia tai ajatuksia teiltä lukijoilta löytyy? Kiikutatteko Murren tai Mirrin helpommin lääkärin vastaanotolle kuin itsenne? Tuntuvatko eläinlääkärien taksat ryöstöltä?

Katse klinikkavuoteen

Vaikka kesää onkin vielä rutkasti jäljellä, alkavat ajatukset väkisinkin kääntyä jo kohti edessä häämöttävää klinikkasyksyä. Kurssikavereiden tilaillessa itselleen rektalisointitakkeja, navettahaalareita ja turvasaappaita minä klikkailin ostoskoriini mitä täydellisimmät työkengät: juuri oikean väriset, alanmukaisella printillä koristellut ja jalkaankin varsin mukavasti istuvat Toffelnit.

Toivon, että nämä ihan työkengiksi suunnitellut menokkaat pitävät minut hiukan tehokkaammin pystyssä kuin jo neljä vuotta uskollisesti palvelleet Crocsini, joiden pohja on aikojen saatossa kulunut luistinrataa muistuttavaksi. Monelta näyttävältä pyllähdykseltä minut on tähän asti pelastanut lähinnä vain nopea reagointikykyni. Toffelnien reiätön päällinen suojannee jalkani Crocseja paremmin myös erilaisilta eriteroiskeilta, joita näissä töissä kyllä piisaa.

Ja koska luontoni sotii reippaiden postikulujen maksamista vastaan, piti koriin klikkailla vielä muuta pientä, muutaman euron kustantanutta täytettä. Ensinnäkin nuo tylsäkärkiset pinkit sidesakset, joiden toivon olevan kätevä apu irroitellessani jumiutuneita kanyyliteippejä tassukarvoista. Tuon saksiin kiinnittämäni mustan, vyöklipsillä varustetun kelan toivon puolestaan estävän tai hidastavan minua hukkaamasta em. saksia :D

Valkoinen taskuorganisoija saa luvan auttaa minua yrityksissäni hallita kandipaidan taskuissa vallitsevaa tavaranpaljoutta, johon kuuluu yleensä ainakin laskin, pikkuvihko, kuumemittari, kuumemittarinsuojia, liukkarituubi, muistilappuja, kyniä, avaimet... Ihan niin kiva se ei ollut kuin olin kuvitellut, sillä pussia ei saa mitenkään kiinnitettyä taskuun tai sen ulkopuolelle, vaan se vain seikkailee siellä vapaana.

Lisäksi tilasin uuden kynälampun, sillä vanha lamppuni suostuu toimimaan ihan taivaankappaleiden liikkeistä riippuen - siis harvemmin juuri silloin, kun sitä esimerkiksi potilaan omistajan läsnäollessa tarvitsisi :D Vanhan lamppuni valo on kaiken lisäksi sinertävä - tässä uudessa puolestaan kellertävä, mikä antaa mielestäni paljon todellisemman kuvan valaisemansa kohteen väreistä kuin kelmeä led-valo.

Mutta kaipa se pitäisi minunkin ryhdistäytyä ja tilata vihdoin se rektalisointitakki ja alkaa henkisesti valmistautua upottamaan käteni olkavartta myöten lehmän hanuriin. Haalarit ja turvasaappaat kaapissani jo odottelevatkin syksyllä alkavia tilakäyntejä. Sitä ravan ja sen itsensä lentämistä odotellessa!

Intoilua

Kroatiasta palattuani tein heti pari työvuoroa ennen varsinaisen kesätyöputken alkamista. Maanantai oli osittain perehdytystä, osittain jo silkkaa työntekoa ja siitä se sitten lähtikin. Pakko sanoa, että olen tykännyt hurjannut paljon! Olen muiden vuorojen ohella aika paljon mukana päivystyksissä, joissa on omanlaistaan viehätystä. Koskaan ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan ja rauhallinen hetki voi nopeasti muuttua tulipalokiireeksi tai toisinpäin. Tapaukset vaihtelevat laidasta laitaan ja jokaisen potilaan myötä oppii uutta. Vihdoin sitä haastetta, jota olen kaivannut!

Toki sitä edelleenkin tuntee välillä olevansa aivan taitamaton, mutta ainakin tietää tekevänsä asialle jotakin. Jokusten asioiden suhteen alkaa myös huomata edistystä ja sekös vasta jaksaa ilahduttaa. Tässä vaiheessa edistysaskeleet ovat pieniä, mutta niitä tulee usein: elämäni ensimmäinen mikrosirutus, elämäni ensimmäiset itse otetut röntgenkuvat, ensi yrityksellä onnistunut verinäytteen otto, itse bongattu sivuääni sydämessä... Pieniä, mutta niin tuiki tärkeitä askelia matkalla eläinlääkäriksi.

Todella motivoivaa, ettenkö sanoisi! Olen myös tykännyt työvuoroistani ja viikkovapaistani, sillä en ole oikein sellainen rutiini-ihminen, joka nauttisi erityisemmin samanlaisena pysyvästä vuorokausi- saati viikkorytmistä. Vaihtelevuus on enemmän mun juttuni.

Vaan mikä tärkeintä - tuntuu jälleen siltä, että olen aivan oikealla alalla. Juuri tätä haluan tehdä ja tässä kehittyä. Haluan kerätä tietoa, taitoa ja asiakaspalvelukokemusta. Intoa ja uteliaisuutta löytyy omasta takaa.

Tänään posti toi tullessaan ihanan, pinkin mikrofleece-takin, jonka tilasin EKY:n vaatetilauksessa keväällä, mutta joka tulikin ensin vahingossa mustana ja jouduttiin vaihtamaan. Tilasin tämän puhtaasti klinikkavuotta ajatellen, niin että on vetää jotakin lämmintä päälle, jos alkaa klinikalla viluttaa, mutta taidanpa ottaa tämän mukaani jo töihinkin.

Myös lisurin tekemiseen sain uutta intoa käytyäni eilen tapaamassa lisuriohjaajaani. Oli todella inspiroivaa päästä juttelemaan raakaruokintaan ja muutenkin pieneläinten ravitsemukseen jo vuosikymmenten ajan perehtyneen ihmisen kanssa, sillä tuntuu, että monen alamme ihmisen näkemys raakaruokinnasta on varsin mustavalkoinen ja olen jo monta kertaa saanut kuulla lausahduksen: "Toivottavasti sun koirat ei muuten syö raakaruokaa." Voi kyllä ne vain syövät, enkä usko, että asiaan on tulossa muutosta. En, vaikka saan jatkuvasti kuulla kanansiipiin tukehtuneista koirista tai luu-ummetuksen vuoksi hoidettavista potilaista. Varovaiseksi olen näiden asioiden suhteen kuitenkin jo tullut ja voi olla, että kokonaiset kanansiivet jäävät meillä jatkossa hiukan vähemmälle. En halua, että koirani joutuvat nappularuokavaliolla kärsimään toistuvasta veriripulista, mutta ei se kananluuhun tukehtuminen juuri sen houkuttelevampi vaihtoehto ole.

Täytyy nyt yrittää imeä tästä projektista kaikki mahdollinen tieto koirien luonnonmukaisempaa ruokavaliota koskien ja hitto, jos koskaan saan kerättyä edes puolet siitä ravitsemusmateriaalista, jota lisuriohjaajani hyllystä löytyi, olen tyytyväinen.

Myös kolmas projekteistani, eli noiden Kroatiasta hankittujen pikkuvihkojen täyttely kertausmielessä on nyt aloitettu. Saapa nähdä, lopahtaako into ennen aikojaan, mutta toistaiseksi olen ollut aika tehokas. On varmaan ihan hyvä, että O:n ja mun työvuorot menevät välillä hiukan ristiin, niin tulee tehtyä jotakin hyödyllistäkin. Nytkin O on itseasiassa kaveriansa tapaamassa, joten taidan kaivella pikkuvihkoni vielä hetkeksi esille, ennen kuin nukkumatti kutsuu.

Unia!

PS. Löytyykö lukijoista tämän kevään pääsykoekokeleita? Millainen koe oli ja miten meni? 

Viva España, osa 1

Täytynee kirjoitella nämä matkapostaukset pois alta nyt, ennen kuin kaikki pääsee unohtumaan. Eli lensimme S:n kanssa Ryanairilla  Pirkkalasta Málagaan maanantaiaamupäivänä 29.8. Lento kesti vajaan viisi tuntia, joskin oli sekä meno- että takaisintulomatkoilla n. 20 minuuttia etuajassa. Hyvä Ryanairin henkilöstö, voisitteko ystävällisesti ottaa yhteyttä VR:hin ja kertoa, miten teette sen kerta toisensa jälkeen?
 

Itse olin ainakin sen verran täpinöissä, että lento tuntui kestävän ikuisuuden. Emme pystyneet katsomaan leffoja tai sarjoja, joten yritimme hiukan suunnitella, mitä haluaisimme tehdä tai nähdä.

Fuengirolan kartta

Alppeja?

Välimeren rannikkoa kenties Ranskan paikkeilla

Saavuimme perille iltapäivällä ja saimme odotella ensin laukkujamme ja sitten renfeä, Aurinkorannikon lähijunaa, varsin hyvät tovit. Onneksi ei ollut varsinainen kiire minnekään tai hermot olisivat kyllä olleet koetuksella. Lopulta pääsimme Fuengirolaan eli "Fugeen", jossa suuntasimme ensitöiksemme kauppaan. En nimittäin ollut ehtinyt syödä aamulla mitään ja lentokoneen "mini cheddarsitkin" osoittautuivat kekseiksi, joten maha muistutteli kurnimalla olemassaolostaan. Kauppa oli "Supermerdaco" eli supermarketti, josta löytyi monenmoista ihanaa kokeiltavaa, kuten erilaisia juustoja, mutta hinnat olivat yllättävän kovat. Neljästä avokadosta sai esimerkiksi pulittaa seitsemän euroa, joten sen koommin en niitä enää uskaltanutkaan koriin poimia.

Noin yleensä ottaen karppaus oli reissulla yllättävän helppoa, kun ison osan ruuista pystyimme valmistamaan asunnolla itse. Ravintola-annoksiin piti yleensä pyytää kasvikset ranskalaisten tilalle erikseen ja muutamaa iloista yllätystä lukuunottamatta se tarkoitti pakasteesta kaivettua ja höyrytettyä porkkana-parsa-kukkakaalisekoitusta. Hienommissa ravintoloissa tilanne olisi toki voinut olla parempi, mutta halusimme käyttää matkabudjettimme muuhun kuin ruokaan :)

Valinnanvaikeudesta toiseen ("ottaisinko tätä ihanaa mozzarellaa vai kenties cheddaria - pakko ottaa molemmat!") sompailtuamme saimme lopulta eväät kasaan ja pääsimme kämpille.

Kämpän parvekkeet ja meri"näköala" ;) Noin korkeat hotellirakennukset pitäisi kieltää rannan tuntumasta, että muutkin saisivat nauttia näkymistä!

Kaupasta ostetuista tomaateista paljastui asunnolla mielenkiintoinen yksityiskohta:

Teksti, joka ilmaisi tomaatin merkin tai laadun. En tiedä, miten se oli saatu aikaan, mutta jotenkin ällötti :D

Tämäntyyppisellä juusto-kinkkusalaatilla starttasin lähes jokaisen aamun - parvekkeella nautiskeltuna tietenkin!

Mumsmums

On myös jännää, miten esim. sanan valmistajan virvoitusjuomat vaihtelevat maasta toiseen. Pepsi Light 0% maistui ihan Coca Cola Lightille. Pepsi Max puolestaan oli "ekstrakofeiinillista", joten en rohjennut maistamaan.

Ihanaa 70% mantelisuklaata - Fazer, joko pian?

Ekana iltana käytiin sitten rannassa kävelemässä ja kiertelemässä. Espanjalaisten elämänrytmi on kyllä jotenkin kadehdittavan ihana: perheet kerääntyivät iltaisin yhdessä ravintoloihin syömään ja viettämään iltaa ja kadut kuhisivat elämää.

Koko reissun ainoa drinkki, Bacardi light colalla

Oli muuten tujua :D

Toisena päivänä lähdettiin käymään Fuengirolan markkinoilla ja Plaza Constitucionella, jolla sijaitsee kaupungin kirkko.

Talomme sisääntuloaula

Piirre, josta en erityisen paljon pidä Fugessa ja samalla syy, joka mahdollisti meidänkin matkamme:

Suomalaiset.

Kaduilla ja kaupoissa kuuli kyllä enemmän ehkä brittienglantia ja saksaa, mutta suomalaisen yhteisön asema näkyi hyvin kyllä erilaisina pieninä suomalaisina kauppoina, leipomoina, hammasklinikoina ja erilaisina muina terveyspalveluina.

Feria- eli markkina-alueen portti

Markkina-alue oli laaja, joskin monet myyjät myivät samoja tai lähes samoja tuotteita: vöitä, laukkuja, vaatteita, koruja. Feikkivuittoneita ja -Guesseja.

Oma saaliini. Onnistuin tinkaamaan laukun hyvään hintaan - lopulta myyjä juoksi mun perääni ja ehdotti itse halvempaa hintaa, johon lopulta suostuin :D

Kirkko. Sisälle emme päässeet kurkkaamaan.

Joku valkoinen kalkkis

Montakohan kertaa nuo ovat saaneet kipittää noloina hakemaan pyykkejään maasta?

Illalla takaisinpäin kävellessämme Feria-alue oli jälleen tyhjä ja siisti

Urhoollinen ostoskassien kantaja :)

Eläinklinikoita bongasin matkan aikana varmaan seitsemän. Yhteen uskaltauduin jopa sisälle ja siellä otettiin kaukaa saapunut eläinlääkäriopiskelija uskomattoman lämpimästi vastaan. Meille esiteltiin klinikan tilat kädestä pitäen ja kerrottiin klinikan toiminnasta. Klinikalta löytyi röntgen- ja ultraäänilaitteet, potilasosasto ja leikkaussali. Yhteistyö eri klinikoiden eläinlääkärien välillä on kuulemma tiivistä: jos johonkin toimenpiteeseen vaaditaan spesialistia, kutsutaan sellainen muualta visiitille sen sijaan, että lähetettäisiin potilas eteenpäin. Jos muu ei auta, lemmikki voidaan lähettää eläinambulanssilla esimerkiksi Málagaan hoitoa saamaan ja kuljettaa sieltä takaisin klinikalle ilman, että omistajan tarvitsee matkustaa edestakaisin.

Eläinlääkärin mukaan ehrlichioosi on seudulla varsin tavallinen sairaus. Sydänmatoja esiintyy muuta Espanjaa vähemmän. Lähes jokainen kirppuhäädöittä jätetty koira joutuu jossakin vaiheessa eläinlääkärin vastaanotolle, sillä kyseiset viheliäiset loiset ovat siellä päin tavallisia. Potilaskunta koostuu pääasiassa kissoista ja etenkin koirista, joista monet - kuten katukuvastakin huomasi - ovat sekarotuisia.

Meitä pyydettiin myös jäämään seuraamaan lääkärin oman koiran nukutusta ja hammaskiven poistoa ja näin toki mielellämme teimmekin, kunnes hammasinstrumentin ujellus alkoi lopulta särkeä S:n korvia (voi tuota herkkistä!) ja jouduimme poistumaan. Ihan viimeiseksi lääkäri kysyi vielä nimeäni ja antoi käyntikorttinsa, sillä olisin kuulemma tervetullut heille harjoitteluun niin halutessani(!).

Nähtäväksi siis jää, löytyykö tältä tytöltä lähitulevaisuudessa rohkeutta tehdä comeback Espanjaan työharjoittelun muodossa. Houkutus olisi ainakin kova, sen voin jo nyt kertoa! :)

(To be continued...)

Back in business

Ihanaa, arkeen on palattu ja taas on blogillekin aikaa! Kerrottavaa on paljon, mutta aloitellaan nyt vaikka ensin muista kuulumisista ja säästetään matkajutut omiin postauksiinsa.

Työt siis loppuivat ja vaihtuivat jälleen opiskeluksi. Täytyy sanoa, että kesä oli kyllä kaikin puolin opettavaisempi ja valoisampi kuin mihin olin varautunut. Vaikka vastaanottohoitajan työ oli kuluneen lukuvuoden aikana ehtinyt käydä jo pääpiirteissään tutuksi, toi kesä paljon uusia tilanteita eteen, ja vaikka välillä mokailin ja sain ristiriitaista palautetta suotavista toimintatavoista, jäivät päällimmäisiksi hyvät muistot. Muistot onnellisesti päättyneistä potilastapauksista, lemmikkien ja niiden omistajien jälleennäkemisistä sekä asiakkailta saaduista kiitoksista. Moni toistaiseksi vain kirjan sivuilta tutuksi käynyt tauti konkretisoitui tosielämän tapauksiksi ja jäi sitä kautta paremmin mieleen kuin luentosalin penkkejä kuluttamalla koskaan.

Eniten opin kuitenkin varmasti puhelinvuoroissa, joita etukäteen eniten pelkäsin - niissä kun istutaan koko päivä puhelimen ääressä luurit päässä vastaillen asiakkaille, jotka olettavat vastaajan tietävän käytännössä kaikesta kaiken. Isolla klinikalla jo itse ajanvaraus tuottaa välillä harmaita hiuksia, kun eri osastoilla on omat toiveensa päivien kulusta. Toisinaan on puolestaan haastavaa pelkän puhelinkeskustelun perusteella arvioida, vaatisiko potilas neurologin tai ortopedin erityistutkimusta vai olisiko se kenties parasta tuoda heti päivystykseen. Toisaalta pitää tietää kaikki talossa tehtävät toimenpiteet, pystyä laskemaan niille hinnat ja tietää kunkin alan erikoislääkärit. Pitää osata suositella muita klinikoita ja joskus jopa muita lääkäreitä nimeltä, jos omat ajat ovat täyteen buukattuja. Kysymyksiä satelee synnyttävistä koirista, maahantuontisäännöksistä, luonnonvaraisista eläimistä, koirien tai kissojen käytösongelmista, myrkytysepäilyistä ja sairauksista, joista en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan.

Klinikkaopetusta saaneelle kandille tai klinikkaeläinhoitajalle homma olisi varmasti auennut nopeamminkin, mutta mun pohjatiedoilla muutama ensimmäinen puhelinvuoro oli kyllä varsin kova stressin paikka. Alkuun jouduin turvautumaan pitkälti päivystävään eläinlääkäriin ja kokeneempiin kollegoihini, mutta yllättävän nopeasti opin itsekin arvioimaan hiukan tapausten kiireellisyyttä ja ohjeistamaan tavallisimpien tautien vuoksi soittelevia omistajia, minkä jälkeen itseluottamukseni hiukan nousi ja aloin jopa nauttia ihmisten kanssa juttelemisesta. Paikoitellen tunsin jopa olleeni ihan hyvä - ainakin erään lemmikkisiilien sairauksia koskeneen ja erään vuolaisiin kiitoksiin päättyneen ripulin hoito-ohjeisiin liittyneen puhelun jälkeen ;)

Viimeisen työpäiväni jälkeen suuntasin matkaa edeltäväksi viikonlopuksi kotipuoleen, koska Ryanair lentää vain Tampereelta. Tyypillistä, juuri kun asuisin ihan Helsinki-Vantaan lähistöllä! O haki mut perjantaina Tampereen asemalta, käytiin yksillä ja Panchossa syömässä ja sen jälkeen vietettiinkin koko muu viikonloppu aika tiiviisti yhdessä, mitä nyt hiukan kerkesin paria muutakin kaveria näkemään, joten vaikka netti olisikin suostunut yhteistyöhön, olisi postailemaan katoaminen saatettu tulkita hiukan epäkohteliaaksi - suokaa siis anteeksi tämä pitkä hiljaisuus! Tässä kuitenkin vielä muutama kuva parin viikon takaa siltä kesän viimeiseltä lämpimältä launtailta, jona kävimme Taikinan kanssa metsälenkillä ja rantakallioilla istuskelemassa.

Kalliolla loikoillessa tuli sen verran kuuma, että O uskaltautui vielä uimaan ja heittelemään Taikalle frisbeetä veteen mun ja Iipun tyytyessä kannustamaan kaksikkoa kalliolta jalat kuivina.

Espanjan matka sujui hienosti ja sen suurempia stressaamatta. Palasimme kotimaan kamaralle maanantaiaamuna ja O lähti illalla heittämään mua kaksine matkalaukkuineni, koirineni ja oravineni kotipuolesta Vantaalle ja jäi samalla muutamaksi päiväksi kylään. Onneksi - junamatkasta olisi tuolla tavaramäärällä saattanut tulla aika mielenkiintoinen!

Eilen palasin sitten jälleen opiskelijaelämään ja pääsin pitkästä aikaa näkemään vanhoja kavereita. Hiukan vaatii vielä orientoitumista tämä muutos, mutta niin mukavalta tuntuu taas arkeenpaluu, että lauleskelin koko eilispäivän itsekseni ihan silkasta ilosta aina siihen pisteeseen asti, että O alkoi epäillä yhteislaulujen kuuluvan opintosuunnitelmaamme. Illalla kävimme vielä heittämässä merenrantalenkin upeassa auringonlaskussa ja aamulla O sitten huristeli puoli kuuden jälkeen töihin jättäen mut jälleen ylhäiseen yksinäisyyteeni :)

Mutta joo, ehkä siinä ne päällimmäiset. Loppuviikoksi on suunniteilla ainakin pentukurssin aloittaminen Taikan kanssa jep, me päästiin! sekä kaverin synttärit lauantaina. Seuraavaksi olisi kuitenkin vuorossa ah, niin ihana matkalaukkujen purkaminen ja ehkä sitä voisi ulkonakin nokkaansa näyttää. Sen pidemmittä puheitta siis adios ja ihanan raikasta syyspäivää lukijoille!