Are we human or are we dancer?

Olen taas saanut huomata, miten pidänkään bussissa istumisesta. Matkat yliopistolle ja kotiin ovat päivän parhaita hetkiä: saa vain olla, tuijottaa vaihtuvaa maisemaa ikkunaruudun takaa ja miettiä omiaan. Useimmiten kuuntelen samalla myös musiikkia.

The Killersin Human -biisin Ferry Corsten remix on kuluneen vuoden aikana saanut suuren merkityksen elämässäni ja halusin kirjoittaa aiheesta ajatuksiani muistiin - lukekoon, ken jaksaa (tilitysvaroitus).

Kuuntelin ko. biisiä viime keväänä, pääsykoerumban pyörteissä koiran kanssa lenkeillä käydessäni. Jotenkin sen sanat "Are we human or are we dancer" pukivat mielessäni sanoiksi sitä kapinaa, jota pääsykokeisiin lukiessani tunsin.

"Pitääkö meidän todella olla yhteiskunnan narujen päässä tanssivia sätkynukkeja - lukea kuin pienet eläimet opiskelupaikan saavuttaaksemme, vai olisiko parempi tyytyä vain olemaan ihmisiä - inhimillisiä, erehtyviä, luovuttavia, rajansa myöntäviä...

Pitäisikö tyytyä vähempään kuin yliopistopaikkaan - ottaa AMK-paikkani vastaan, hakea ammatilliseen koulutukseen tai mennä töihin. 

Voisinko olla itseeni silloin yhtä lailla tyytyväinen?"

Kaiken kaikkiaan luin kyllä ihan aika paljon - koko vuoden ensin viisi tuntia valmennuskurssilla ja kotona sitten jokusen tunnin lisää. Viikonlopuiksi jäi sitten vielä paljon viikolla rästiin jääneitä tehtäviä. Pari viimeistä kuukautta koetin kuitenkin pinnistää ihan täysipäiväisiksi lukupäiviksi (mielessäni oli kuva opiskelupaikoista kanssani kilpailevista abeista, jotka kirjoituksista eroon päästyään alkavat viettää päiviään nenä Gallessa kiinni...). Pääsääntöisesti menin nukkumaan viiden aikaan aamulla, heräsin kahdeltatoista ja luin tai laskin suurimman osan väliin jääneestä ajasta lukuun ottamatta ruuanlaittoa, koiralenkkejä, kaupassa käyntiä ym. pakollista. Tein noin 40 tehtävää kemiaa ja saman verran fysiikkaa päivässä, sen lisäksi luin tietysti teoriaa. Silti en ehtinyt tehdä läheskään kaikkia valmennusfirmojen matskuja fyssasta enkä etenkään kerrata niitä ja olinkin vakuuttunut, ettei mitään jakoa tämän vuoden paikoille olisi.


Vain viikkoa paria ennen pääsykoetta olinkin luovuttamassa. Muistan, kuinka kävimme pitkällä parin tunnin sunnuntailenkillä S:n ja Iipun kanssa - aurinko paistoi ja nautin täysin siemauksin kesästä ja vapauden tunteesta, jota en siis koko viime kevään aikana ollut juuri tuntenut. Aioin jättää lukemisen siihen, luovuttaa kesken kaiken. Mennä kokeeseen niillä tiedoilla, mitä siihen mennessä olin kerännyt. Sinä iltana kuitenkin kirjaimellisesti katsoin vielä kerran itseäni peilin kautta silmiin ja tulin siihen lopputulokseen, ettei viikko enää kupissa paljoa paina - kyllä sen vielä jaksaa. On pakko. "Kaikki tai ei mitään." Ja se kannatti - todella.

Jo tuon itsensä voittamisen kannalta.

Erityisen vahvasti on jäänyt mieleen kuitenkin muisto itse pääsykoepäivältä: olin edellisyönä nukkunut vain pari tuntia ja kertaillut puoli kahteen asti yöllä viimeisiä asioita ja hyvä, että olin - muuten en välttämättä olisi muistanut parin kysytyn kaavan merkityksiä seuraavana päivänä. En siis itse ole koskaan kannattanut periaatetta "viimeisenä päivänä ei kannata enää lukea" ja monesti tästä on ollut hyötyä. En silti suoranaisesti sitä kuitenkaan muille suosittele ;)

Olimme valmennuskurssikaverini A:n kanssa tuolloin Turussa Omenahotellissa yötä - hän haki Turun yleiselle ja minä elukkaan. Illalla kävimme katsastamassa pääsykoepaikan ja minä tosiaan jatkoin sitten kertailua, kaverini A meni ajoissa nukkumaan eikä ollut muutenkaan enää sinä päivänä lukenut - pääsi kuitenkin omalla tyylillään yhtä lailla sisään. Aamulla en kauheasti osannut stressata tai jännittää - en myöskään kokeessa. Olin aivan varma, että edessä olisi kuitenkin toinen haku seuraavana vuonna.

Eväänäni oli tuttuja herkkuja: sokerittomia karkkeja ja suklaapähkinöitä sekä PepsiMaxia, ne rauhoittivat. Ainoa pelkoni oli, etten saisi paperille aikaan laskun laskua. Pelkoni kuitenkin osoittautui turhaksi ja lähdin kokeesta hyvillä mielin - olin saanut jotakin aikaan, vaikka pahin tehtävä josta lopulta aika harva repi pisteitä ja yksi c-kohta olivat ajan loppumisen vuoksi jääneet tyhjiksi. Lopputuloksella ei ollut väliä - vain sillä, että olin todella pystynyt siihen. Pystynyt repimään selkänahastani kaiken, mitä irti lähti.

Kokeen jälkeen jatkoimme suorilta A:n kanssa shoppailemaan Turun kauppoihin sekä Hesburgeriin syömään - sieltä juoksimme Huittisiin lähtevään bussiin. Hetkittäin mielessä kävi, että nyt se sitten on ohi - ei lukemista puoleen vuoteen.

Saan pakata kirjat hetkeksi pois.

Kuitenkin vasta, kun A oli jäänyt Huittisissa pois, jäin yksin bussiin ja kuuntelin mp3-soittimestani em. biisin. Turussa oli satanut koko päivän, mutta kotikaupunkiini päästessämme pilviverho alkoi repeillä. Katselin, kuinka sadepisarat kimaltelivat vaaleanvihreässä tuoreessa heinässä ympäröivillä pelloilla pilviverhon takaa kurkkivan auringon säteiden osuessa niihin. Tuo näkymä on ikuistunut verkkokalvoilleni hyvin selvänä - jotenkin se kai kuvasti sitä tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi mieleni.



Silloin se nimittäin iski, todellinen helpotus!

Olin vapaa, vapaa, vapaa... Vapaa siitä urakasta, vapaa nauttimaan elämästä, tapaamaan kavereita, ottamaan aurinkoa rannalla, grillailemaan, juhlimaan, laiskottelemaan... jopa siivoamaan! Olin onnistunut - en välttämättä kokeessa, mutta voittamaan itseni, epäluuloni, epätoivoni. Olin nöyrtynyt polvilleni, antanut kaikkeni. Ja nyt se oli ohi.

Sinne se jäi - suurin unelma - pieneen pahvilaatikkoon, kahdelletoista paperiarkille raapustettuna. Tuhansien kaltaistensa joukkoon.

Onnenkyyneleet siinä nousivat väkisinkin silmiin. Sama fiilis valtaa mieleni edelleen vieläkin, kun tätä biisiä bussimatkoilla kuuntelen ja muistan tuon hetken.



"I did my best to notice
When the call came down the line
Up to the platform of surrender
I was brought but I was kind

And sometimes I get nervous
When I see an open door
Close your eyes, clear your heart
Cut the cord

Are we human or are we dancer?
My sign is vital, my hands are cold
And I'm on my knees looking for the answer
Are we human or are we dancer?"



En tiedä, pystyykö näihin fiiliksiin samaistumaan kuin ehkä joku sellainen, joka on myös käynyt kovia päänsisäisiä taisteluja vaikeisiin pääsykokeisiin tai mihin tahansa muuhun koitokseen valmistautuessaan. Tuntuu, ettei moni ainakaan ymmärrä. Olen kuullut kommentteja: "Ai kuusi vuotta? Mikset mieluummin ryöstänyt pankkia?" tai "Vai eläinlääkäriksi? Aika suppean alan olet valinnut."

Harvapa kai tietää, ettei tässä ainakaan minun kohdallani ole kyse "vain" opiskelupaikasta. Parin välivuoteni (joita en vaihtaisi mistään hinnasta pois) aikana käytiin paljon syvempien kysymysten äärellä:

"Mitä minusta tulee?" 
"Tuleeko minusta ylipäätään yhtään mitään, entä jos ei tulekaan?" 
"Pystynkö, jaksanko, onko minusta siihen - entä jollei olekaan - mitä sitten?"

Tuli siis käytyä aika syvällä itsetutkiskelun syövereissä. Ja jostain sen pieni toivonkipinä syttyi kiitos T:n, joka usutti minut tavoittelemaan unelmaani. "Ehkä jos sittenkin yrittäisi..."

Ja nyt elo on suurinta onnea. Arki tulee ja on jo osittain astunutkin kuvioihin. Hyvä - sitä kaksi vuotta kaipasinkin. Opiskelu on elukassakin opiskelua, tenttejä, ei-niin-kivoja tehtäviä ja uupumusta. Toivon kuitenkin, etteivät nämä muistot koskaan haihtuisi.

 "Minusta tulee jotakin - minusta tulee eläinlääkäri".