torstai 17. helmikuuta 2011

Ikinä en mitään silmiä leikkele!

Kiitos hurjasti aktivoitumisestanne ja ihanista kommenteistanne viime postaukseen! Niitä tuli enemmän kuin uskalsinkaan odottaa ja ne lämmittivät kovasti mieltäni tuossa alkuviikosta, kun kaikki muu tuntui tappelevan vastaan :)

Vaikka fiilis on jälleen noussut peruslukemiin, niin mulla on nyt patologian tenttiin luvut käynnissä, joten älkäätte ihmetelkö, jos musta ei hetkeen kuulu. Stressistressistressi...

Sain kommenteistanne myös kivoja postausideoita ja ajattelin aloittaa yhdellä niistä: kirurgiaan ja leikkelyihin suhtautuminen - miten niistä selviää vai selviääkö? Voiko niistä muodostua este unelmalle?

VAROITUS: Herkkikset voivat käyttämäni kuvamateriaalin vuoksi klikkailla itsensä muualle!




Muistan äitini joskus kauan sitten kertoneen jonkun tuttunsa tyttärestä, joka oli jättänyt eläinlääkiksen kesken, koskei pystynyt leikkelemään eläinten silmiä. En tiedä tarinan taustoista sen enempää, mutta se toimi mulla pitkään perusteena sille, miksei mustakaan voisi ikinä tulla eläinlääkäriä. Uskokaa tai älkää, multa kysyttiin tuota varsin usein ;)

Lehmän silmä - kuva täältä


Lääkäriohjelmien veriset leikkauskohtaukset ällöttivät, vaikkei mulla koskaan mitään varsinaista verikammoa olekaan ollut. Etenkin sellaiset, missä verta suorastaan suihkusi jonkin epämääräisen elinmassan uumenista. Muistan joskus haastaneeni itseni väkisin katsomaan moista ällötystä, mutta päätyneeni lopulta vaihtamaan kanavaa :D

Ruumiinavauksen katseleminen (jännä, mitä kaikkea nettifoorumeille linkkaillaankaan...) ei sekään ollut mikään mieltä ylentävä kokemus, mutta kaikessa puistattavuudessaankin paikoittain jopa mielenkiintoinen. Parhaiten siitä on kyllä jäänyt mieleen opiskelijaporukan innostus, kun naiselta löydettiinkin luomurintojen sijaan silikonit :D


Erityisen hyvää karaistamista oli kuitenkin leikkausten seuraaminen eläinklinikalla välivuoteni aikana. Yllätin itseni, kun en pitänytkään niitä mitenkään ällöttävinä, vaan päinvastoin hyvinkin jänninä. Olisin helposti pystynyt kuvittelemaan itsenikin skalpellin varteen. Silloin se kai lopullisesti varmistuikin. Mäkin haluan.

Kuva
Innostustani ei himmentänyt edes se kerta, kun olin vähällä pyörtyä leikkausta seuratessani. Ei, mua ei ällöttänyt, mutta lamppujen alla seisominen pienessä tilassa, yhteen pisteeseen tuijottaminen ja maskin läpi hengittäminen tekivät tehtävänsä. Oli jotenkin tosi noloa ja ärsyttävää joutua haukkamaan happea leikkaussalin ulkopuolella, mutta kuulemma en ole ainoa, jonka leikkaussaliolosuhteet ovat joskus nujertaneet ;)

Kun sitten päätin hakea elukkaan, en juuri uhrannut takaraivossani hautuneelle pienelle epäröinnille ajatusta. Miten sitä Gallen pänttäämiseltä olisi ehtinytkään? :D Enemmän mun huoleni silloin kohdistuivat itse pääsykokeeseen. Jossain alitajunnassa kyti kai ajatus, että jos muutkin eläinihmiset pystyvät siihen, niin pystyn kyllä minäkin!


Innostuin kuitenkin kovasti, kun bilsan maikkamme valmennuskurssilla ehdotti, että voisimme preparoida keväällä eri ainakin erilaisia sisäelimiä ja silmiä. Ajattelin, että olisi tosi kiva päästä jo tässä vaiheessa kokeilemaan leikkelyä, vaikkakin vain yksittäisten elinten kohdalla. Pehmeä lasku niin sanotusti.

Kuva

Kiva idea, mutta jäi lopulta toteuttamatta. Sitä teoriaakin kun kurssilla riitti ja riitti ja riitti... ja itsekin sitä mieluummin keskittyi loppukeväästä vain täysillä asiaan kuin käytti tehokasta harjoitusaikaa maksan silppuamiseen ;)

Seuraavan kerran asia tuli sitten vastaan ensimmäisen eläinlääkisvuoden syksyllä lihaskurssin alkaessa. Kukin pienryhmä löysi itsensä koiran, kissan, hevosen, lehmän tai sian (myöhemmillä kursseilla joskus jopa lampaan, kalan tai kanan) ruumiin edestä, josta sitten piti kaivaa lihaksisto näkyviin. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kyllä jännitti. "Entä jos en pystykään tähän? Kaatuuko mun ammattihaaveeni tähän?"

Kuva


Nylkemisen aloittaminen ja ensimmäiset viillot tuntuivat vaikeilta. Voin kuitenkin kertoa, että kun itse pääsi vauhtiin, niin yhtäkkiä jäljellä ei ollutkaan enää kuin innostusta ja kiinnostusta kaikkea näkemäänsä ja löytämäänsä kohtaan. "Ai se Galenoksessakin mainittu omentum näyttääkin tältä ja kiinnittyy ihan oikeasti näihin elimiin!"

Pienoista takapakkia koin vain toisena leikkelypäivänä: silloin oli pakko istua hetkeksi ja luovuttaa skalpelli muille huimauksen vuoksi. Joinakin vuosina anatomian leikkelyissä on jengiä laonnut (siis ihan pyörtyillyt) kai enemmänkin, mutta meillä niin ei käynyt kenellekään. Opettajat kuitenkin osasivat varoittaa etukäteen, että istukaa heti, jos alkaa yhtään vilistä silmissä ja napatkaa kaverista koppi, jos toiselle uhkaa käydä väärin.

Hevonen - kuva täältä

Hiukan ikävää oli myös heti alkuun leikellä samaa raatoa monena päivänä peräkkäin, koska viimeisillä kerroilla alkaa pitkän säilytysajan jo huomata... Onneksi myöhemmin raatojen vaihtuminen oli jo nopeampaa. Vaikeimmalta tuntui aluksi pään ja juurikin niiden silmien preparointi, mutta kyllä siitäkin sitten selvittiin. Hyvänä motivaattorina toimi sen tiedostaminen, että parempi sitä on harjoitella skalpellin heiluttelua kuolleilla, oletettavasti kuitenkin hyvän elämän eläneillä eläimillä kuin sitten ihan elävillä.

Long story short: kauhukuvia herättänyt puuha osoittautuikin yhdeksi opiskelumme mielenkiintoisimmista osa-alueista! Voin kertoa, että odotan ensi syksyn patologian leikkelyitä jo suurella innolla! Toki meiltäkin löytyi niitä, jotka suhtautuivat leikkelyihin hiukan nihkeämmin tai lämpesivät niille hitaammin, mutta leikkelyiden vuoksi (tai ylipäätään minkään vuoksi: meillä valmistumisprosentti on muistaakseni n. 95-97%) lopettaneet ovat kyllä ihan harvinaisia yksittäistapauksia.


Loppuun vielä muutama vinkki niille, jotka epäilevät kestokykyään:
- katsele videoita, TV-ohjelmia ja kuvia aiheeseen liittyen
- osallistu bilsan preparointikursseille
- vilkaisepa kaupan lihatiskiä uusin silmin: voisiko sieltä löytyä vaikkapa munuainen, sydän, kieli tai kanankoipi, saati kokonainen broileri tai kala leikeltäväksi ;)
- hankkiudu eläinklinikalle (TET-)harjoitteluun tai työkkärin kautta näkemään ihan oikeita leikkauksia
- ENNEN KAIKKEA: älä murehdi liikaa etukäteen, vaan luota siihen, että leikkelyihin kyllä tottuu, niistä oppii pitämään, veri lakkaa ällöttämästä ja ihmiset, jotka sanovat näin, ihan oikeasti tarkoittavat sitä! :)





(Paljon lisää videoita YouTubessa hakusanoilla "dog/cat dissection/necropsy")

13 kommenttia:

  1. Mahtava postaus!

    Samastun tuohon "itse pääsi vauhtiin, niin ällötyskertoimet unohtuivat varsin äkkiä" & "kauhukuvia herättänyt puuha osoittautuikin yhdeksi opiskelumme mielenkiintoisimmista osa-alueista"! Meillä tehtiin porsaille dissektioita, ja pakko myöntää että se oli mielenkiintoista. Alku oli tietysti vaikea, ekaa kertaa pitää skalpellia kädessään eikä mitään hajua kuinka kovasti pitää voimaa käyttää että saa jotain aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa kun vauhtiin pääsi niin.. :) Oppii huomattavasti paremmin kuin monisteista!

    VastaaPoista
  2. Hihii, muistan kun vein kerran yhden pikkuruisen akvaariokalan avattavaksi EELAan, niin oven tuli avaamaan mies, jonka essu ja hihat oli ihan veresssä... :D Oli tainnut olla hevosta tms. avaamassa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tällasesta postauksesta! Totuttelua vielä tarvitsen, mutta ei enää ainakaan mahdottomalta tunnu. :)

    Mietin vain, että kuinka 'pitkälle' leikkauksia pitää vähintäänkin osata tehdä sitten työssään? Tietenkin varmaan perusleikkauksia: paiseiden poistoa ja kastrointia/sterilointia yms, mutta mitä vielä? Luumurtumia, vierasesineiden poistoa suolistosta, amputointia?
    Entä sitten, eri lajeja esim liskoja, lintuja ja piennisäkkäitä? Opetellaanko näitäkin leikkaamaan vai pitääkö niihin erikoistua.
    Ja missä tapauksissa lähetetään sitten mielummin jollekin kirurgiaan erikoistuneelle?

    VastaaPoista
  4. Hea: Oo, missä sä opiskelet? Ja todellakin, hiukan on erilaista nähdä ne rakenteet ihan oikeasti, eikä vain kirjan kuvissa! :)

    Liiolii: Oho, avaako ne (nyk. Eviran väki) kalojakin?! Mikä laji kyseessä? Miksi, mitä selvis jne...? Alkoi kiinnostaa :D

    (Hyvä, kun mun pitäis vastailla, eikä kysellä itse!)

    Anonyymi: Auts, nyt heititkin pahan. Luullakseni asia riippuu pitkälti eläinlääkäristä ja klinikan varustelutasosta. Lehmälääkäri lähettää varmaan mielellään kaikki hiukankaan vaativammat leikkaukset yksityiselle pieneläinpuolelle, pikkuklinikan lääkäri hoitaa yleisimmät ja lähettää esim. vaativammat luukirurgiaa vaativat tapaukset eteenpäin jne. Se, että missä nuo rajat menevät, on varmaan aika veteen piirretty viiva.

    Sitä en osaa vielä sanoa, että mitä meille kirurgiasta opetetaan, koska mulla on vielä matkaa sinne. Sterkat ja kastraatiot ainakin, myös amputointeja (rotan hännän :D) ollaan harjoiteltu ainakin ompelukerhossa. Voisinkin koittaa kysellä aiheesta lisää seuraavalla kokoontumiskerrallamme.

    Aika harva hoitaa mainitsemiasi eksoottisia, koska niitä ei meidän koulutusohjelmassa käsitellä juuri lainkaan. Meidän lajit ovat sika, nauta, hevonen, koira ja kissa. Jonkun verran tulee lammasta ja kanaa, harraste-eläimiä ei oikein nimeksikään. Eli tietoa pitää hankkia itse tai käydä suomalaisilta huipuilta tai ulkomailta imemässä...

    VastaaPoista
  5. Opiskelen ylä-savon ammattiopistossa, peltosalmella eläintenhoitajaksi :)

    VastaaPoista
  6. Joo, ihan mun pikkuisen pandamonnisen avasivat ja vielä kohtuuhintaan. Mulla ei pandamonniset pysyneet hengissä millään ja eläinkauppias suositteli EELAa/Eviraa. Ne suhtautui erittäin asiallisesti mun tapaukseen, vaikka vähän nolotti mennä 3 cm kalan kanssa sinne. :D Vastaus tuli: sisäloisia, muistaakseni myös joku elin oli myös surkastunut. Hankin täsmälääkityksen ja kalat toipui. Voitin takas sen rahan mikä oli mennyt avaukseen, kun ei enää tarvinut ostaa koko ajan uusia monnisia. Ne ei ole ihan halvimpia kaloja kuitenkaan.

    VastaaPoista
  7. Kiitos postauksestasi!

    Haavena on eläinlääkis, mutta juurikin tuo leikkely on kovasti mietityttänyt! Mutta ehkä jotain toivoa on...?

    VastaaPoista
  8. Leikkauksista voisin heittää sellaisen kommentin, että kunnaneläinlääkärinkin pitäisi osata operoida akuuttia leikkaushoitoa vaativat kissat/koirat/hevoset. Eli kun keskellä yötä tulee kolarikoira, mahalaukun kiertymä tai keisarinleikkausta vaativa, ei sitä oikein voi poiskaan käännyttää, koska ei osaa.. Tekee sen mitä voi ja osaa ja aamulla voi omistaja sitten suunnata eläimen kanssa klinikalle. Pienemmillä paikkakunnilla kun ei ainakaan vielä ole päivystäviä pieneläinklinikoita.

    VastaaPoista
  9. Hea: Oo, nice! Itsekin muistan harkinneeni paikkaa välivuotenani :)

    Liiolii: Eikä! Jotenkin tosi symppistä! :D Ihana, että ottavat pikkueläimetkin tosissaan. Tai siis oonhan mäkin jotain siilejä siellä avauttanut, mutta että ihan kalojakin! Mageeta! Ja tietysti pisteet siitä, että diagnoosiin päädyttiin :)

    Anna: Ehdottomasti on toivoa! Sanoisin, että enemmän on harvinainen poikkeus kuin sääntö, jos ei noihin totu :) Tahtokysymys myös ;)

    untu: True that! :) Mun on välillä vähän vaikea asettautua kunnaneläinlääkärin saappaisiin, kun en sitä puolta ole juuri nähnyt enkä näillä näkymin kauheasti aiokaan :)

    VastaaPoista
  10. Taidan olla jotenkin outo, mutta nuo leikkaukset, veri yms. ei tunnu pahalta ollenkaan, (kaikkea aina töröttävistä sääriluista lähtien on tottunut näiden omien hevosten kanssa näkemään...) mutta karsastan yli kaiken MATOJA..?! :D En siis näitä esim. koirien pieniä matoja, mutta hevosten pitkiä heisimatoja.. Yyrrhhhgg.... Haaveena olisi pääsy hevoseläinlääkäriksi, mutta mahtaisin olla mielenkiintoinen lääkäri kun päivystykseen tulee matopotilas "hyihyi viekää se poiiiss ei matoja!!". :DD Voi jestas.. Ehkä niihinkin tottuis..? Vuoden päästä olisi eläinlääkikseen tarkoitus siis hakea. Nyt on kirjotukset ja sitten vuosi menee pääsykokeeseen valmistautumisessa.. <:

    Ja kiitoksia aivan mahtavasta blogista! Innolla odotan aina uusia postauksia.. ((:

    VastaaPoista
  11. Anonyymi: Oho, toi oli uutta :D Sun pitää nyt vaan alkaa siedättää itseäs! :D Vaikka aika harvoin kai sitä eläinlääkärikään mitään valtavia matoja pääsee näkemään, ellei sitten ruumiinavauksessa, että älä nyt sen takia ainakaan jää hannaamaan :D

    PS. Tein uusimman postauksen lämpimästi sua ajatellen :D

    VastaaPoista
  12. Itsekkin vasta aloitan yläkoulun, mutta ei vaan noi kuvat tai videot onnistunu ällöttämään. Mullakin haaveena hakea eläinlääketieteelliseen.... Mahtava postaus1

    VastaaPoista