lauantai 30. huhtikuuta 2016

Jälkimainingit


Muutama kuva toissaviikonlopulta. Lauantaiksi oli luvattu hienoa säätä, joten päätimme lähteä kevätpiknikille Porvooseen. Ihan vain koska kyseessä on niin kiva rannikkokaupunki.  Ajelimme perillä summamutikassa minne sattuu ja bongasimme lopulta kivan näköisen korkean kallion meren rannalta.


Pääsimme korkkaamaan viime vuonna hankitun piknik-vilttimme ensimmäistä kertaa.


Eväinä oli lähimarketista kiireellä mukaan kurvaistua antia.


Ja maisemana tällaiset näkymät merelle.


Taikkis löysi jälleen luonnosta aarteita.


Ja Luru kiepsahti tapansa mukaisesti katolleen.


Mummu nautiskeli kevätauringon lämmöstä.


Mutta antautui kuitenkin suvereenisti leikkiin.


Piknik-eväiden nautiskelun jälkeen heitimme koirien kanssa lenkin.


Tästä puusta tuli jotenkin mieleen Amazonin juurakot ja pieni sisäinen akvaristini heräsi.



Ihana, ihana keväinen lauantai!


Seuraava aamu alkoi leppoisasti kirurgian parissa. Olin menossa illaksi töihin, joten halusin ottaa rennosti ja kököttää aamupäivän sohvan nurkassa teekupin ja uuden kirjahankinnan parissa.


Torsio-kappaleen luettuani olin juuri merkkaamassa ruksia kirjan sisällysluetteloon kyseisen kappaleen kohdalle indikoimaan edistystäni kirjan suhteen, kun katseeni osui edeltävän sivun alalaidan tekstiin:


Sanotaanko vaikka näin, että osui ja upposi. Keräsin saman tien luuni ja liityin O:n seuraksi pesemään terassilaseja. Tämä työ- vs. perhe-tematiikka on muutenkin kovasti pyöriskellyt mielessäni viime aikoina. Lähinnä siinä mielessä, että nyt alkaisi olla aika tehdä niitä valintoja - panostaako uraan täysillä vai pyrkiäkö saamaan mukava vakityö, omistusasunto ja muuta asiaan kuuluvaa, niinkuin monet kurssikaverini ovat tehneet? Tai voiko näitä asioita yhdistää? Ja mihin - tai lähinnä kumpaan kahdesta eläinlääketieteen osa-alueesta sitä lähtisi sitten panostamaan, eksoihin vai kissoihin? Edellisessä työpaikassani eksot olivat vahvasti läsnä, nykyisessäni kissat. Molempia rakastan sydänjuuriani myöten. On se vaikeaa...

Ja jotenkin hurjalta tuntui, kun O sanoi pari viikkoa takaperin miettineensä, että minä saan meillä olla se, joka panostaa uraan ja hän voi sitten panostaa kaikkeen muuhun. Ei sen nyt niinkään pitäisi mennä, vaan kyllä toisenkin pitäisi saada panostaa uraansa juuri niin paljon kuin itse haluaa.


Tuo kyseinen päivä ja iltapäivä hurahtivat kuitenkin terassin ja pihan kimpussa. Kädet mullassa, mieli muualla. Puunausta ja putsaamista. Arkistakin arkisempaa tekemistä. Yhdessä.


Ja jos keskitytään olennaiseen, niin kyllä asiat tällä hetkellä taitavat olla aika hyvin. Ihana koti, hyvä mies rinnalla, kehittävä työ ja loistava lauma keskenään toimeentulevia karvalapsia. Ehkä tulevaisuuden murehtiminen pitäisi jättää sikseen ja nauttia vain tästä hetkestä.

Ehkä elämä kantaa?

14 kommenttia:

  1. Wow, mikä lukijan lähestyminen kirjassa! Onko siinä tullut vastaan muita samantapaisia, vai onko tuo ainut laatuaan? Viisaita sanoja, joka tapauksessa. Aurinkoista vappua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuo taisi olla ainoa laatuaan :) Hieno tosiaan, vaikka toimii vähän päinvastaisesti, kun vastaavat kirjoitukset yleensä: yrittää saada lukijan olemaan lukematta kirjaa :D Viisaita sanoja kyllä :) Kiitos!

      Poista
  2. Todellakin tuo tekstinpätkä kirjassa osui ja upposi minuunkin. Olen itsekin viime aikoina miettinyt valintaa uran ja kaiken muun välillä. Ei ole helppoa ei. Toivottavasti jossain vaiheessa saat ajatuksesi järjestykseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, eiköhän elämä tee valintoja valintoja puolestani, jos en itse siihen kykene :D Odottaminen ja tekemättä jättäminenkin johtavat johonkin ratkaisuun... Tsemppiä sinne samojen asioiden kanssa painiskeluun! Toivotaan, että kaikki lutviutuu jotenkin :)

      Poista
  3. VOi kuinka ihania kuvia! <3 Ihanaa vappua! <3

    VastaaPoista
  4. Hei! Luen jonkin verran blogeja mutta olen huono kommentoimaan,sulle tosin olen ennen kommentin jättänyt (ei mitään hajua millä nimimerkillä tosin:D ) Ihan huippu kyllä tuo kirjan loppukaneetti! Sinä kyllä annat itsestäsi työlle tosi paljon ja varmasti siitä yhtälailla saat. En tiedä onko se vakiduuni ja omistusasunto kaikille tyytymistä? Se voi olla se kaikista onnekkainkin asia. Se että elämässä on jotkin asiat vakaasti ja esim. työpaikka turvattu. Toisaalta, jos se on sinulle tyytymistä se ei ehkä olekaan se oikea tie ja tee sinua onnelliseksi. Aika usein tuntuu menevän niin, ettö toisen ura menee toisen edelle mutta silloin ehkä molemmilla ei ole samaa paloa työhönsä, vaikka se mielekästä olisikin. On huippua,että haluat olla hyvä työssäsi! On ihana nähdä ihmisiä, jotka rakastavat työtään ja haluavat kehittää itseään. Mutta välillä on varmasti uraa tekevän ihmisen hyvä havahtua siihen lähiympäristöönsä ja huomata suhteuttaa omaa uraansa myös kanssaihmisten elämään. Nämä on varmasti niin yksilöllisesti toimivia asioita kaikilla. Parasta kun teette asiat niinkuin teistä yhdessä hyvältä tuntuu,ei muiden aiheuttaman paineen takia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun jätit kommentin ja ai kauhea! En todellakaan tarkoittanut vähätellä vakityön saamista :( En yhtään, ollenkaan, lainkaan. Pitää muokata tuo lause, sillä tiedän kyllä, että se nimenomaan on monen haava ja upea saavutus jo sinänsä! Tarkoitin tyytymistä täysin ja vain omalla kohdallani - itselläni kun on melko korkealentoisiakin haaveita omasta urastani. Mutta tekeekö se sitten onnelliseksi vai voisiko vakaa, tasainen, vain osittain työhön nojaava elämäkin tehdä? Se oli lähinnä se, mitä yritin sanoa.

      Ja juu, varmasti se usein menee niin, että toisen ura menee toisen edelle, mutta en tahtoisi pakottaa O:a siihen muottiin, vaan tukea toista menemään juuri niin pitkälle kuin tämä tahtoo :) Tuntuu kauhealta, että toinen joutuisi tekemään uhrauksia minun haaveideni vuoksi.

      Kiitos ihanasta ja ajatuksia herättävästä kommentistasi, jätä niitä toki toistekin! <3

      Poista
  5. Valintoja, valintoja, mutta ihan parasta, että olet päässyt tekemään juuri sitä unelmatyötä! :) ♥

    VastaaPoista
  6. Moi!
    Olen lukenut sun blogia siitä asti kun pääsit eläinlääkikseen sisään, mutta aika harvoin mitään kommentoinut. Nyt piti ihan kirjoittaa kun minulla on myös aika ajankohtainen tuo työ vs. perhe -mietiskely ollut tässä tämän kevään aikana. Meillä myös mies on sitä mieltä, että minä voisin tehdä uraa ja hän sitten panostaisi enemmän perheeseen ja kotiin. Tuntuu toisaalta epäreilulta ajatella, että minun urani menisi perheen ja toisen uran edelle. Mutta sitten taas minä olen unelma-ammatissani ja haluan oppia siitä lisää ihan vaan oppimisen ilosta ja mielenkiinnosta, en vain siksi että pääsisin etenemään uralla johtoasemaan tai paremmille palkoille. Mies taas on lähinnä järkivalinnan kautta työssä, jossa kyllä tykkää työporukasta mutta itse työ ei herätä mitään intohimoja. Hän tekee mielellään työtä, jossa ei tarvitse kantaa suurta vastuuta tai tehdä juurikaan ylitöitä ja työasiat voi unohtaa kun työaika loppuu. Hänellä elämän sisältö tulee ihan muista asioista kuin työstä. Minun on välillä vaikea samaistua hänen tilanteeseensa, koska itse kyllästyisin nopeasti työhön joka on minulle yhdentekevää.

    Välillä tuntuu, että missä välissä sitä lapsiakaan ehtisi miettiä kun tekisi mieli panostaa uraan täysillä, mutta biologinen kellokin alkaa jo muistutella itsestään. Mies jäisi mielellään lasten kanssa kotiin sitten aikanaan, mutta kyllä minullekin ainakin pieni tauko työelämästä väkisinkin tulisi. Olen miettinyt paljon onko oikein hankkia lapsia jos itselle kuitenkin sitten on tärkeämpää tehdä uraa kuin olla kotona silloin kun lapset ovat pieniä. Toisaalta eikö moni isä juuri sillä tyylillä mene eteenpäin, että äiti on kotona ja isä tekee uraa? Onnistuisikohan se toisinpäin meillä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa ihana kuulla muistakin kohtalotovereista. O on vielä sen verran alkutaipaleella urallaan (eli vasta valmistumassa), että vielä ei ole mahdollista edes arvioida täysin tuota ammattiin suhtautumista ja senkään takia en itse haluaisi rajoittaa toisen mahdollisuuksia :) Mutta sen verran tiedän, että työ itsessään on O:lle tärkeää ja kunnianhimoa häneltäkin löytyy. Siksi asia tuntuu vaikealta. Tuon perheen perustamisen suhteen olen puntaroinut myös hieman samankaltaisia asioita kuin sinäkin. Ja tavallaan mahdolliset erikoistumiset olisi hyvä tehdä ennen mitään lapsien hankintaa... Ei ole helppoa ei. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi <3

      Poista
  7. Saanen lohduttaa hieman - lapsi ja ura eivät sulje toisiaan pois :)
    Voihan sitä aloittaa erikoistumiset myös lapsen saannin jälkeenkin.
    Ainakin omalla kohdallani äitiysloma ja 8 kk hoitovapaa menivät siivillä, tylsistyin jopa. Töissäkään ei mikään ollut muuttunut, eli en jäänyt mistään paitsi, mutta kasvoin ihmisenä paljon. Olin vahvempi ja päättäväisempi, kun palasin. Myös työnanataja huomasi asian. Pitkään kotona olon jälkeen, tietenkin ihmisestä riippuen, sitä oikeasti kaipaa jo älyllisiä haasteita. Lapseni myös tuntui kaipaavan enemmän toimintaa ja vilkasluonteisena sopeutuikin päiväkotielämään nopeasti ja viihtyy siellä erinomaisesti.

    Isä viettää lapsen kanssa paljon aikaa iltaisin ja nauttii siitä täysillä. Myös lapsi nauttii isänsä seurasta. Miehelläni on valmiiksi jo haastava työ, mutta ei haaveile varsinaisesta uraputkesta. Hän ei koe, että lapsen kanssa vietetty aika olisi pois hänen tulevaisuudestaan työn saralla, päinvastoin. Hänen työpaikallaan (miesvaltainen ala) lähestulkoot kaikilla miehillä johtoportaaseen asti on pieniä lapsia, eikä isyys ole estänyt kenekään työntekoa tai suurien positioiden saavuttamista. Olemme molemmat vähän päälle kolmekymppisiä ja työelämässä aivan nuorukaisia vielä. Ei siis kannata tehdä perhe-ura asetelmasta liian vaikeaa, koska oikeasti, sitä se ei ole. (Nojoo... tietenkin jos haluaa kolme lasta ja olla jokaisen kanssa sen kolme vuotta kotona, ei halua viedä lasta hoitoon tai ottaa lastenhoitoapua vastaan, niin tietenkin asetelma voi olla haastava....)

    Kiva muuten kun olet jatkanut blogiin kirjoittelua valmistumisesi jälkeenkin :) Tekstisi ovat kivaa luettavaa! Mukavaa kesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Meidän alallamme tilanne vain tuppaa olemaan sellainen, että jos ulkomaille haikailisi erikoistumaan, on lapsien teko aika no-no. Jos tulee erikoistumisaikana (3-4 v) raskaaksi, voi lentää ulos ohjelmasta. Jos on jo pieniä lapsia, en tiedä otetaanko edes sisään. Riippuu toki paikasta, mutta yleistä tämä on. Se on siis se suurin dilemma omalla kohdallani - muuten luulen, että kuvailemasi järjestelyt voisivat hyvinkin toimia. Vaikka enhän tokikaan edes tiedä, mihin lähtisin. Kaikki on aika tavalla auki. Ja sillä en haluaisi O:n mahdollisuuksia torpata, koska hänkin on vasta valmistumassa, eikä tiedä mihin tulee päätymään ja miten paljon siitä innostumaan. Teillä tilanne kuulostaa huomattavasti vakaammalta :) Mutta kiva kuulla, että tilanne voi toimia noin hyvin. Ehkä meilläkin muutaman vuoden kuluttua on yhtä selkeät sävelet... Sitä odotellessa. Oikein mukavaa kesää sinnekin ja kiitos vielä! :)

      Poista