keskiviikko 3. elokuuta 2011

Sattumuksia

Huhhuh, takana on henkisesti raskain viikonloppu hetkeen. Oltiin kotipuolessa taas ja voi tuota pikkukaupungin huhumyllyä ja piiri pieni pyörii -touhua. Kuulin ja näin asioita, joita en olisi halunnut todistaa. Sunnuntai oli pisin päivä pitkään aikaan.

Lisäksi viime päivät ovat olleet täynnä ikäviä sattumuksia. Sunnuntaina olimme tyttöjen kanssa ulkoilemassa, kun pensaan takaa ilmaantui näkökenttääni yhtäkkiä suuri, paksuturkkinen koira, joka meidät nähdessään pysähtyi ja jäi tuijottamaan suuntaamme. En ollut varma, oliko koira hihnassa, joten päätin jäädä paikoilleni odottelemaan mahdollisen omistajan saapumista paikalle. Pian sellainen könysikin esiin koiran perässä, mutta ilman hihnaa - tietenkin.

Kuva

Samalla hetkellä, kun omistaja saavutti koiransa, lähti tuo turjake syöksymään ryminällä meitä kohti. Muutamassa sekunnin murto-osassa jouduin toteamaan, että kahden koiran omistamisessa on myös omat haittapuolensa: enää en tällaisessa tilanteessa pysty vain yksinkertaisesti kaappaamaan koiraa syliini ja kääntymään selin päällekävijää kohden, niinkuin olin Iipun kanssa tottunut tekemään. Niinpä harppasin nopeasti seisomaan tyttöjen eteen, keräsin sisälleni nousevasta paniikkitilasta kaiken mahdollisen raivon ja auktoriteetin ääneeni ja karjaisin rähisevän "EIIII":n - valmistautuen samalla ottamaan mahdolliset puremat vastaan. Saatoinpa tehostaa viestiäni vielä muutamalla ärräpäällä ja tamppaavalla askeleella kohti tulijaa.

Ja kas, koiranryökäle pysähtyi kuin pysähtyikin noin puolen metrin päähän meistä ja katsoi mua hämmentyneenä. Sitten se avasi jälleen korvansa omistajansa huudoille ja palasi takaisin tämän luokse. Seuraavaksi meidän ihmisten välillä käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Omistaja: "Ei tää mitään olisi tehnyt!"
Minä: "No mutta tää mun vanhempi olisi aivan varmasti purrut kiinni, jos sen iholle tullaan!"
Omistaja: "Hahhahhah, no tää olis saanut siitä sitten hyvän opetuksen, kun tää aina karkailee muiden päälle..."
Minä: "Joo, mutta mä en halua omilleni huonoja kokemuksia vieraista koirista, en kiitos ainuttakaan!"

Kuva

Faktahan on se, että Iipusta löytyy sen verran temperamenttia, että se aivan satavarmasti tikkaa kiinni, jos joku käy sen päälle. Jos iso koira sitten päättääkin hermostua tästä, ei vaadi paljonkaan arvailuja, kenelle lopulta käy köpelösti. Yksi tapporavistus tai kunnon louskaisu kurkkuun ja se on sitten siinä. Niinpä mä pyrin suojelemaan omiani iholle tulevilta koirilta viimeiseen asti, niinkuin luotetun laumanjohtajan kuuluu.

Tämän episodin jälkeen mies hiljeni ja jatkoi matkaansa. Emme päässeet montaakaan metriä eteenpäin, kun huomasin saman vieraan koiran kiihdyttävän uudelleen meitä kohden. Tässä kohtaa mun päässäni kiehui jo todella pahasti ja karjuin uudelleen pahimmalla mahdollisella äänelläni koiralle kieltoja. Jälleen kerran se pysähtyi aivan meidän eteemme ja palasi sitten omistajansa luo, joka nyt vihdoin tajusi ottaa hunninsa hihnan päähän. Koko loppumatkan taitoin sydän kurkussa - kyllä sitä niin vain aina säikähtää!

Kuva

Huono onni jatkui mun palaillessani takaisin Vantaalle. Aiemmin, kun kuljin vain Iipun kanssa, se osasi hypätä itse junaan. Nyt pennun saavuttua olen pääsääntöisesti nostanut molemmat kyytiin. Pendolinossa on aika hyvät rappuset koirankin nousta, joten tsemppasin Iippua menemään edeltä, jotta saisin tuotua pennun sylissäni ja laukun kädessäni. Iippu ei kuitenkaan tajunnut ottaa yhtään vauhtia, vaan hypähti laiskasti ensimmäiselle askelmalle - oletuksenaan ilmeisesti, että mä nostan varmaan sitten loput. En voi kuvailla paniikkini määrää, kun tajusin koiran takapään lähtevän siinä samassa liukumaan askelmalta junan ja asemalaiturin väliin, kunnes koko koira oli lopulta humpsahtanut raiteille junan alle. Kiljaisin paniikissa avunhuudon ilmoille - vain nähdäkseni viereisisten vaunujen ovien sulkeutuvan matkustajien perässä.

Kuva

Ehdin jo nähdä silmissäni, miten juna lähtisi liikkeelle jättäen mut ja Taikan seuraamaan voimattomana vieressä rakkaan ystävän murskautumista junan pyörien alle. Jostakin sieltä paniikkini syövereistä kahmaisin jälleen voimaa toimia ja tein sen ainoan tehtävissä olevan: polvistuin laiturille, kurkotin käteni niin pitkälle kuin pystyin ja tartuin Iippua kaksin käsin niskanahasta kiinni aikeenani nostaa se keinolla millä hyvänsä takaisin laiturille. Luojan kiitos yritykseni onnistui ja rako oli kuitenkin riittävän iso koiran mahtua nousemaan tässä asennossa ahdingostaan ylös. Iippu tuntui ymmärtävän tilanteen vakavuuden, sillä se ei edes vinkaissut, vaikka otteeni oli kaukana oikeaoppisesta aikuisen koiran nostotavasta.

Nämä tapaukset, jotka jostakusta varmaan tuntuvat naurettavan pieniltä ja arkipäiväisiltä, paitsi opettivat (tästä lähtien nostan suosiolla molemmat koira junaan!) ja pelästyttivät, myös saivat mut miettimään. Olen monesti pohtinut, että mitä mahtaisin tehdä todellisessa hätätilanteessa, eli esimerkiksi sattuessani kolaripaikalle tai kohdatessani tulipalon. Entä miten toimin tulevassa ammatissani paineen alla, miten pystyn tekemään nopeita, järkeviä päätöksiä? Olenko tosipaikan tullen toimija vai lamaannunko kauhusta?

Kun kelailen yllämainittuja tilanteita uudelleen mielessäni ja mietin sitä ajatusten ja paniikin kaaosta päässäni, huomaan kyenneeni kauhustani huolimatta toimimaan edes jossakin määrin rationaalisesti. Se antaa pienoista toivoa siitä, että kykenisin säilyttämään toimintakykyni pahemmassakin paikassa, kun sitä todella tarvitaan. Että paniikki jalostuisi sittenkin mielessäni toimintatarmoksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Tulevaisuus näyttäköön, saavuttaako uumoiluni lopulta jotain todellisuuspohjaa vai ei. Onneksi tällä kertaa selvittiin kuitenkin säikähdyksillä.

16 kommenttia:

  1. Onpa hyvä, että koira lopulta uskoi. Itsellä välillä tulee naapurin irtokoira selllasella tarmolla oman koiran päälle (kylläkin leikkimielessä tai tulossa nylkyttämään), mut se on vaan niin rasittavaa, kun oma koira on kiinni ja ite haluis jatkaa matkaa eikä saa häädettyä sitä. Siihen ei saa jotenki luotuu kontaktia, ku se painaa aina meneen ku päätönkana. Ja omistajat niin surkeita kyl sen kanssa... Ja hyiolkoon noi junan sisäänmenoportaat!
    -H

    VastaaPoista
  2. HERRANJUMALA. Miten sä voit olla noin rohkee vieraan, ison koiran kanssa? Tossa junatapauksessa mulla hakkas sydän ihan tuhatta ja sataa. Nään varmaan painajaisia! Ite oon niin supervarovainen, että nostan omat koirat jopa matalavaunuiseen ratikkaan. :D

    VastaaPoista
  3. Toi junakertomus oli kun jännitystarina, olin ihan että "apua miten tässä käy".

    Ja hieno homma että vieras koira totteli karjumisia; siskoni toimii samalla tavalla kun joku irtotyyppi on tulossa sen omien päälle, ja vaikka kukaan ei tähän asti päälle olekaan hyökännyt, on se kuulemma aina yhtä epämiellyttävää kun tulee iso ja vieras koira irti jostain. Jotkut ihmiset on surullisen vastuuntunnottomia :(

    Varmasti löytyy eläinlääkärihermoja sulta: jos jo omien eläinten kanssa pystyt säilyttämään hermot (sehän ei tunnetusti aina ole helppoa...) paniikkitilanteessa, niin kyllä varmasti itse ammatissakin.

    Eläinten kanssa ei kyllä koskaan tiedä mitä sattumuksia mikäkin päivä tuo tullessaan...

    (PS. Pikkukaupungit/kylät rlz.)

    MOH

    VastaaPoista
  4. Huhhuh mitä teille onkaan tapahtunut! Sydän kurkussa luin varsinkin tuota junajuttua, onneksi olette kaikki kuitenkin fyysisesti kunnossa eikä mitään pahaa päässyt sattumaan, kiitos sinun :)

    VastaaPoista
  5. Hui kamala, ihan sydän kurkussa täällä luin noita tarinoita, mutta onneksi kävi hyvin molemmissa!

    Se paniikki kun koiralle meinaa sattua jotain on kyllä ihan kauheaa.
    Tuli näistä mieleen kun kerran olin oman pienen koiran kanssa koirapuistossa ja joku semmoinen isohko terrieri hyökkäsi sen niskaan kiinni ja rupesi riepottamaan kuin jotain pehmolelua. Rupesin huutamaan sille terrierille että se irrottaisi ja syöksyin pitämään kiinni estääkseni edes heiluttelun, samalla kun oma koira _kiljui_ paniikissa. No, eihän se terrieri irrottanut (yllätys..) ennen kuin poikaystäväni pääsi paikalle ja painoi sen jalallaan maata vasten niin ikävään asentoon ettei se pystynyt pitämään enää kiinni jonka jälkeen se koira päätti vielä purra poikaystävääni käteen. Kaiken tämän aikaa terrierin omistaja vain ilmeisesti panikoi eikä tosiaan ollut miksikään avuksi, päivitteli vain ettei se ikinä ennen ole mitään tuollaista. No, onneksi meidän koira on hirmu karvainen tapaus (kleinspitz) eikä terrierillä ollut kuin niskakarvoista kiinni eli säikähdyksellä selvittiin mutta jessus mikä sydänjyskytys oli päällä sen jälkeen.

    Toisen kerran meilläkin tuli joku iso irtokoira vastaan vauhdilla ja sain sen myös pysähtymään vähän matkan päähän mutta aina sitä miettii mitä voi käydä. Koiriesi onneksi sinulla ei ainakaan mene sormi suuhun hätätilanteessa :)

    Sinun mielestäsi muuten siis ilmeisesti voi ottaa koiran syliin tuollaisessa tilanteessa ja kääntää selän irtokoiralle? Sitä lukee niin ristiriitaisia neuvoja koiran vapaaksi päästämisestä ja sen edessä seisomisesta yms ettei oikein tiedä miten sitä kuuluisi tehdä - oma vaisto kyllä sanoo suojella koiraa millä keinolla tahansa..

    VastaaPoista
  6. huhhuh, Kyllä sun teot ovat vaatineet aikamoista rohkeutta. Kerran olin lenkille (koiralle kieletylle alueelle), ja yllätys, kun sieltä hyökäsi vanhan pariskunnan kaskikokoisen koira. Ekaks haukkui,kävelin rauhallisesti poispäin, sen jälkeen purasi takareiteen. Omistajat olivat yllätyneitä ja pyysivät kovasti anteeksi, mutta jäin kyllä sanattomaksi!

    VastaaPoista
  7. Huh, mitä kaikkea voikaan sattua! Onneksi selvisit molemmista säikähdyksellä, varsinkin tuo junajuttu sai sykkeen nousemaan..
    Irtokoira taas.. Tuo on kutakuinkin mun, tuoreen koiranomistajan suurin pelko, että vieras koira käy päälle. Aika hiljattain oli juttua, miten erään perheen keskarivillakoiran oli toinen koira tappanut. Ja vielä pahempaa oli, että tämä oli jo toinen tapaus samassa perheessä - miten voi edes olla niin huono tuuri?
    Toki villiksen omistajana tuo sykähdytti vielä enemmän, kertoo rodun vähäisestä puollustuskyvystä..

    VastaaPoista
  8. H: No voe helkutti, kiva naapuri teillä! Noi on just ärsyttävimpiä - opeta siinä sitten itse sievää ohitustapaa, kun toiset vaan tunkee iholle kaikesta huolimatta :/ Saattaisin antaa omistajalle tiukkasanaisen palautteen :D

    Anonyymi1: En oikein ymmärrä sitä itsekään - en oo lähtökohtasesti mikään kauhean rohkea persoona ja pelkään sitä hetkeä, kun joku iso koira oikeasti käy kiinni töissä/lenkillä. Jotenkin tuosta omien koirien hätätilasta vaan ammensi kunnon adrenaliiniryöpytykset päälle.

    MOH: Joo, se on melkein ainoa tapa, vaikkei varmaan aina tule auttamaan - eläinten kanssa tosiaan sattuu ja tapahtuu. Toivotaan, että kehittäisin ajan myötä lehmän hermot, niitä kyllä tällä alalla tarvittaisiin :) Ja jep, ah pikkukaupunkien tunnelmaa :D

    tata: Joo, onneks ei käynyt mitään - olisin varmasti syytellyt itseäni lopun ikää. Säikähdyksellä selvittiin :)

    Anonyymi2: Hui hirvitys, tuo on juuri se mun kauhuskenaario :( Onneks sulla oli poikaystävä mukana! Siinä juu monesti itsekin ottaa iskua, kun menee koiria irrottelemaan, mutta pakko se kai on kestää. Ja täytyy sanoa, että mä en ole mikään koulutusekspertti, mutta tuollaisen neuvon olen jostakin lukenut. Oleellisinta on suojella omaansa kaikin mahdollisin keinoin ja olen todennut varmemmaksi nostaa omani syliin, koska kyllähän nopea vieras koira pääsisi kiertämään mut ja käymään sitten koirani päälle. Ehkä. Näin olen uumoillut ja sitä riskiä en ole halunnut ottaa. Tähän asti tuo ainakin oli toiminut.

    sara: Ai kamala :( Jotenkin erikoista, että vielä takaapäin käy puremaan ja nimenomaan ihmiseen! Toivottavasti ei käyny sen pahemmin :(

    Marika: Juu, elä muuta sano! Tuli taas opittua kantapään kautta tuo junajuttu. Mäkin taisin lukea tuosta villisjutusta, tosin siinä taisi käydä niin, että omistajat eivät lähteneet hoitamaan koiransa vammoja vaan päätyivät suosiolla eutanasiaan... Mutta ihan hirveä juttu kaikkinensa, tuo on melkeinpä pahin tapa, jolla koiransa voi menettää :( Kannattaa vain noudattaa suurta valppautta lenkeillä ja suojella omaansa viimeiseen asti - etenkin pikkupentua, jottei tulisi huonoja kokemuksia. PS. Laitahan jo pentujuttuja! ;)

    VastaaPoista
  9. Oli kyllä melkoinen tarina..jännitystä ja pelkoa kerrakseen. Olen monesti itsekin miettinyt, että mitä sitä tekisi hätätilanteessa ja osaisiko sitä tehdä mitään järkevää. Toivottavasti sellaista tapahtumaa ei eteen tule.

    VastaaPoista
  10. Hammaskeiju: Juu, ei noita tosiaankaan toivoisi, mutta ainakin noita iholle tulevia vieraita koiria on itsellä sattunut eteen ihan säännöllisesti :(

    VastaaPoista
  11. Mulla on sheltti pojan kaa käyny lenkillä myös niin että on tullu vapaana oleva koira päälle, ja se tuli ihan tosissaan miun koiran päälle. En pystyny muuta tekemään ku ottaa kumpaakin niskasta kiinni, ja huutamaan irti ##%&!!. Kyllä ne sit lopetti onneks nopeesti !

    On se ihan hirvee tilanne, ja kyl tuli kyyneleet silmiin sit kun tilanne oli ohi kyllä se niin säikäytti !

    Kummasti sitä osaa hätätilanteissa toimia, ja onneks koiratkin vaistoo sen et millon on hätä!

    Mitä mieltä oot sheltistä miten soveltuu olemaan toisena koirana ?

    http://needbeatt.blogspot.com/

    VastaaPoista
  12. Huhhuh, ihan kauhea tilanne, onneksi pystyit toimimaan! Niinhän se monesti juuri menee, että vasta jälkikäteen tajuaa, mitä on tapahtunut ja järkytys iskee vasta sitten päälle.

    Meinaatko siis, että sheltti toisen rotuisen kaverina vai mitenkä? Omat kokemukset sheltistä toisten koirien kanssa (ja tästä mun parivaljakosta keskenään) ovat kyllä hyviä. Iippu tosin ei tykkää toisista nartuista ja pyrkii isottelemaan niille ulkona, jos ei ole tarkkana. Hyvin on kuitenkin tullut toimeen esim. elukkalaisten miiteissä ja kaverien koirien kanssa, kun pääsee kunnolla tutustumaan. Sheltti on kyllä niin sopeutuvainen ja helppo rotu, että sen kanssa pärjää yleensä ottaen hyvin tilanteessa kuin tilanteessa :)

    Kiitos blogin linkkauksesta, aina kiva käydä tutkimassa vastavuoroisesti lukijoiden hengentuotoksia :)

    VastaaPoista
  13. Meille sanoi pentukurssilla kouluttaja, että missään nimessä ei kannattaisi nostaa koiraa syliinsä, se kuulemma on kuin bensaa hyökkäävän koiran saalistusvietille. Hän neuvoi tekemään juuri niin kuin sinä olit tehnytkin, eli kerätä suojelijan raivonsa, astua omiensa eteen ja huutaa ja syöksähtää eteenpäin. Osoittaa omistavansa omat turjakkeensa. Sanoi myös sen olevan paras keino saavuttaa koiriensa kunnioitus, jos onnistuu heitä näin suojelemaan.

    Itse olen kuitenkin miettinyt, että kaniinimäyräkoirani on turhankin helppo saalis vaikkapa rotikkaa vastaan. Olen kuullut näitä tarinoita, joissa pieni koira on nostettu syliin, ja iso hyökkääjä on sitten vain haukannut sylissä olevan kahtia. Omistajalle on jäänyt kirjaimellisesti koirastaan kaksi kappaletta. Olen sitten miettinyt, että olisiko parempi napata koira mahan alle turvaan, ja painua kyyryyn sen päälle. Tuolloin on vain oma niska puremille alttiina... Jahka pippurisumute olisi meillä laillinen, sellaisella varmasti koiriani puolustaisin.

    Kamalia tilanteita. Olenkin sitä mieltä, että koira-ajokortti pitäisi ehdottomasti tulla pakolliseksi kaikille. Loppuisi isojen koirien ottaminen vain statussymboleiksi.

    -Mäykky

    VastaaPoista
  14. Okei, hyvä tietää, että tuota ei varsinaisesti suositella (tai no, jossakin on suositeltu kun niin alunperin olen alkanut tehdä). Pitäydytään tuossa karjumisessa sitten. Nythän juuri kohistiinkin siitä papillonista, jonka bernhardilainen oli repinyt kappaleiksi omistajansa sylistä, että siinä mielessä voi hyvinkin pitää paikkansa. Tuntuu vain, että ihminen olisi kuitenkin helposti ison koiran kierrettävissä. Tuon laumanjohtajuuden vahvistamisaspektin mä tiesinkin :)

    Koira-ajokortti olisi kyllä hyvä!

    VastaaPoista
  15. Jopas! Identtistä!
    Paitsi minun kohdallani dialogin kolmas kommentti kuului toisen koiran omistajan suusta, että "Pidä sinä vain omistasi huoli!"
    Pidän pidän, mutta vähän sais opetella tottelevaisuutta ennen kuin kulkee omistajan huudoille kuurot koirat irti! Minä siis olin tokaissut tuohon "ei tää mitään tee" -kommenttiin, että mistäs näistä tiedät. Mulla on siperianhuskyjä, joista tosin pomminvarmasti tiedän, että mitään eivät tee, vaikka vieras koira uisi liiveihin. Mutta aina ei ole tilanne niin onnekas.

    Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kaikennäköisiä tuolla liikkuukin :/ Eläimet on aina eläimiä, itse en luota ihan täysillä edes omiini...

      Poista