lauantai 6. elokuuta 2011

Always look on the bright side

Vaikka "Sattumuksia"-postaus antoi viime viikonlopustani ehkä aika synkeän kuvan, niin mahtui sinne hiukan jotain mukavaakin joukkoon.


"Herkkuja?"

"Ihan vähän voisin maistaa..."

Perjantaina kotipuoleen matkatessani pysähdyimme nimittäin Tampereella sen verran, että kävimme moikkaamassa Taikan kasvattajaa ja tämän miestä, jotka olivat saapuneet Manseen raveja seuraamaan. Oli ihana nähdä ja jutella ihan kasvotusten! Olen ollut hiukan huolissani Taikan korvista, jotka sinnikkäistä vastatoimistani huolimatta tuppaavat uhmaamaan painovoimaa ja sojottamaan kohti taivasta kuin pystykorvalla konsanaan. Olikin mukava saada hiukan vertaistukea ja apua asian tiimoilta. Tämän viikon aikana korvien kärjet ovat vihdoin lupsahtaneet alas, kiitos glyserolin, mutta taitokset saisivat olla hiukan tiukemmat, jotta korvat eivät myöhemmin taas nouse pystyyn. Lisäksi oli hienoa päästä tapaamaan kasvattajan mies, joka oli pentuaikana luonut aivan erityisen suhteen Taikaan. Olen melko vakuuttunut, että hänellä on ollut suuri vaikutus siihen, miten ihmisrakas sylimyyryläinen pennusta on kehittynyt ja miten positiivisesti se suhtautuu vieraisiinkin miehiin. Nyt pääsin sitten ensimmäistä kertaa kiittämään häntä itseään henkilökohtaisesti. Olin myös iloinen kuullessani, että Taika on tällä hetkellä ihannemitoissa ja sen takapään kulmaukset ovat parantuneet huomattavasti. Purentakin on loistava ja kaikki hampaat ovat vaihtuneet normaalisti. Pohjavillaa ei juurikaan nyt ole, mutta toivotaan, että tyttö nyt syksyn koittaessa jaksaisi kasvattaa vielä muhkean puuhkan, niin kaikki ulkomuodollisetkin asiat olisivat kunnossa ekaa näyttelyä (iiks) silmällä pitäen.


Lauantaina kävimme äidin kanssa korkkaamassa vesijuoksukauden. Ollaan molemmat sen verran arkajalkoja, ettei oikein uskalleta lähteä uimaan ulapille, mutta nuo vyöt tuovat kivasti turvaa. Vesijuoksu on sitä paitsi musta ihan mukavaa ja tehokastakin, vaikka maisemat saisivat kyllä vaihtua nopeammin! ;)


Illalla näin pitkästä aikaa hyvää lapsuuden ystävääni ja eksyimme pyörähtämään kotipaikkakunnan yössä. This is where all the drama begins, so let's just leave it here. Sunnuntain käytin pitkälti S:n kanssa hengailuun ja keräilyyn, mutta maanantai oli jälleen hyvä päivä. Lojuin nurmikolla ja otin brunaa pintaan, kävin taas vesijuoksemassa ja mikä parasta - pääsin vesille ensimmäistä kertaa koko kesänä! Olen joskus pienempänä viettänyt käytännössä muutaman kesän melkein kokonaan vesillä tai saaressa. Niiltä ajoilta mulla on säilynyt vahvana rakkaus vesistöihin ja veneilemään on pakko päästä edes silloin tällöin. Nytkin hymyilin typerä virne naamallani koko matkan, kun viiletimme T:n ja parin hänen muun kaverinsa kanssa läheiselle rantahotellille yksille. Oli kyllä ihan loistoreissu ja irrotti ajatukset kaikista huolista, vaikka silmät vuotivat ja naama punoitti vielä illallakin kovassa vauhdissa kasvoja pyyhkivän ilmavirran vuoksi :)





Harkitsin "Sattumuksia"-postausta kirjoittaessani, että olisin kirjoittanut samaan syssyyn vielä alkuviikon söhellyksistäni, mutta päätin säästää sen kuitenkin tähän postaukseen, kun se ei koiriin liittynyt millään tavalla. Tai no, ehkä hieman kuitenkin. Maanantaina kotiin palaillessani päätin nimittäin kerrankin olla niin porvari, että otan Tiksin asemalta taksin suoraan kotiin. Päätökseeni saattoi osaltaan vaikuttaa se, että kello oli yli puoli yksi yöllä, joten asemalla norkoilu ei varsinaisesti houkutellut, eikä bussejakaan olisi varmaan liikaa kulkenut. Taksikuski salli koirien matkustaa ainoastaan jalkatilassa ja voin kertoa, että eräs nuori neiti ei ollut ratkaisuun ihan tyytyväinen. Etenkin taksista poistuminen oli aikamoista hässäkkää.

Seuraavana aamuna töihin lähtiessäni ja laukkua pakatessani se sitten iski: mun lompakko - sitä ei ole missään! Syöksyilin hetken aikaa kämpässäni ja pengoin kaikki mahdolliset paikat läpi. Sitten kävin ulkona tarkistamassa paikan, jossa olimme nousseet ulos taksista, mutta tuloksetta. Myöhästyin dösästäni ja eihän mulla lompakon katoamisen myötä olisi ollut enää bussikorttiakaan. Sama päti korttiin, jolla nostaa rahaa bussilippuun. Hienoa, hyvin pelattu! Onneksi olen sen verran suurpiirteinen kolikoiden suhteen, että onnistuin kahmimaan takkieni taskuista ja laukuista juuri lippuun tarvittavat neljä euroa. Takaisin kotiin sillä ei enää pääsisi, mutta sitä en ehtinyt jäädä murehtimaan. Korttien sulkupalveluun olin ehtinyt soittaa jo edestakaisin säntäillessäni, mutta töistä käsin jouduin pirauttelemaan vielä poliisin löytötavaratoimistoon ja omaan pankkiini, että miten tästä eteenpäin. Rahaa saisin pankista Tiksissä henkilöllisyystodistusta vastaan, mutta tietysti pankin aukioloajat olivat sellaiset, etten ehtisi sinne moneen päivään. Mahtavaa, nälkäkuolema edessä?

En voikaan sanoin kuvata sitä riemua, jonka iltapäivällä omasta pankistani saamani puhelu mussa aiheutti - lompakkoni oli nimittäin löytynyt taksin jalkatilasta! Yliystävällinen taksikuski oli yrittänyt etsiä mua Facebookista, netistä ja eri pankkeihin soittelemalla, kunnes lopulta Tampereelta joku ystävällinen pankkivirkailija oli ottanut asian hoitaakseen. Kuski oli jättänyt pankille puhelinnumeronsa, johon sitten hetimiten soitinkin. Hän ei suostunut viemään lompakkoani löytötavaratoimistoon, koska olisin kuulemma joutunut maksamaan sen noutamisesta 20 euroa, vaan vaati saada tuoda sen mulle henkilökohtaisesti. No, mikäs sen helpompaa. Lisäksi mies tarjosi mulle ilmaisen (yritin kyllä tuputtaa vitosen seteliä lompakostani, enempää ei olisi ollutkaan) kyydin kotoa pankkiin kortteja availemaan, koska mulle uhkasi tulla kiire. Olin niin hämmentynyt tästä ystävällisestä toiminnasta, että kiittelin vain vuolaasti koko matkan. Musta on ihan käsittämätöntä edelleen, että täällä mua kohtaan ollaan oltu paljon ystävällisempiä kuin kotipuolessa koskaan, vaikka ihmistenhän piti olla pk-seudulla niin kovin kylmiä ja piittaamattomia. Toinen hyvä esimerkki on eiliseltä: kävelin bussipysäkiltä kotiin painavan kauppakassin kanssa. Huomasin, että takanani kävellyt mies alkoi lähestyä ja pelästyin, että nyt lähtee rahat ja kännykät toistamiseen. Kyynisyyteni veti kuitenkin vesiperän, kun mies olisi vain tarjoutunut kantamaan kassiani :) Kieltäydyin kuitenkin kunniasta kohteliaasti.

Vaan ehkä mä lopettelen tän sepustukseni tällä kertaa tähän. Tämä viikonloppu on ihan mielenkiintoinen, kun tuollainen uudempi kotipuolen tuttavuus tuli nyt mun luokseni Vantaalle. Ihan kivasti tämä onkin tähän asti sujunut, vaikkei kovin hyvin vielä tunnetakaan ja hiukan jännitti etukäteen, kuinka hyvin edes viihdytään yhdessä. Mutta joo, livistin vain julkaisemaan tämän postauksen nyt, kun toinen pitkäksi venähtäneen eilisillan jäljiltä kaipasi vielä pikku unia, mutta kai se kohta täytyy käydä huhuilemassa hereille. Päästään sitten liikkeelle.

Mukavia viikonloppuja lukijoille!

5 kommenttia:

  1. Korvista...oman kokemukseni mukaan ainoa konsti, joka todella on toiminut joka kerta, on liimaus. Glyseroliin en usko pätkääkään (rasvako pehmittäisi ihon läpi rustoa??) ja painot vain vahvistavat korvaa, sillä se pääsee heilumaan ylös-alas. Liimauksessa korva pysyy napakasti oikeassa asennossa. Itse en ole tarvinnut kuin lyhyitä liimauksia niillä, joilla on yleensä jotain tarvittu.
    Ja jos liimaus ei ole sinulle tuttua niin ei se ole niin kamalaa miltä kuulostaa-maitoliimalla painetaan korvan kärjen karvat korvan edustan karvoihin kiinni. Maitoliimahan lähtee omalta iholtakin kevyesti hankaamalla pois. Ja se on kaikinpuolin turvallista. Kuvallisia ohjeita löytyy varmaankin googlettamalla.

    VastaaPoista
  2. Just meinasin edellisen postauksen kommenttiboksissa pyydellä Taikasta tuoreita kuvia. :) Miten paljon ikää neidillä on nyt?

    Niin ja sitä mun piti kysyä, että mitä eläinlääkiksessä nykyään opetellaan napatyristä? Meidän naperolle siunaantui sellainen kolmen viikon iässä, sisällä tuntuu olevan kaksi suolenmutkaa jotka saa kyllä helposti työnnettyä sisään. Tyräportti on kuitenkin niin iso, että tyrä pullahtaa näkyviin saman tien. Pentueen tarkastuksessa (en itse ollut paikalla) eläinlääkäri oli suositellut leikkaamista, muttei pitänyt sitä välttämättömänä. Käski kuitenkin odottaa kolmen, mielummin neljän kuukauden ikään asti. Omaan silmääni tyrä on iso ja tietenkin pelottelen itseäni tyräportin sulkeutumisella, suolten verenkierron salpautumisella tai pennun telovan pallottavan tyränsä johonkin.

    En velvoita mitenkään vastaamaan, kunhan puran pelkojani.. :D

    VastaaPoista
  3. Huh, on aivan kamala tunne, kun lompakkoa ei löydy mistään. Onneksi itse olen hukannut sen vain laukkuun ja reppuun, josta se on täydellisen tyhjentämisen jälkeen löytynyt. Onneksi sulla kävi myös tuuria ja oli muuten todella ystävällinen taksikuski ja sinnikäskin vielä! Harvoin tuollaisesta kuulee/lukee :)

    VastaaPoista
  4. Huh mikä lompakkostoori! Silloin kyllä päivä pelastuu kun saa jotain kadottamaansa takaisin :) Mullakin on avaimet kateissa, tuskin niitä takaisin saankaan kun niissä ei mitään nimeä lukenut. Joka kerta soimaan itseäni huolimattomuudesta kun odottelen tuolla alaovella jos joku sattumalta kulkis siitä ja pääsisin luikkimaan sisään.. :D Mieheni on suostunut jättämään oman avaimensa kynnysmaton alle..
    Tsemppiä Taikan korvien kanssa!
    -Sape

    VastaaPoista
  5. shelttiharrastaja: Juu, liimaus on tuttua. Olen täällä blogissakin siitä puhunut. Taikallahan on ollut ihan luovutusikäisestä tänne viiden kuukauden ikään korvat liimattuina, eikä se ole auttanut mitään. Pystyyn pompahtavat, kun liimat irtoavat/irrotetaan. Rusto on aika vahvan oloista - tulee kuulemma vanhempiinsa. Glyseroli ei toiminut meillä alkuun, mutta pidempi käyttö ja korvien kärkien + taitoskohdan hierominen on nyt auttanut. Aika näyttää, onko muutos pysyvä, vai olenko tuomittu pystykorvashelttien omistajaksi :)

    Marika: Taikkis on nyt reilun 5kk. Pitäisi tosiaan laittaa siitä hiukan parempiakin uusia kuvia, kun hiukan saisin järkkäriltä kuvia purettua.

    Valitettavasti en uskalla ottaa tuohon teidän ongelmaan mitään kantaa, koska en ole napatyristä vielä mitään opiskellut. Itse luultavasti päätyisin oman mielenrauhani kannalta leikkaukseen, mutta kannattaa yrittää kysellä kokemuksia esim. koirapalstoilta tms. :)

    tata: Joo, huono ja hyvä onni tuntuvat vuorottelevan mulla ihan säännöllisesti :D Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin tässäkin tapauksessa :)

    Sape: Joo, niinpä :) Avainten hukkumista mäkin kauhulla odotan, kun on kuitenkin useamman paikan avaimet samassa nipussa. Ja kiitos tsempeistä, toivotaan, että ne nyt tuosta asettuisivat! :)

    VastaaPoista