perjantai 7. tammikuuta 2011

How I Met My Best Friend

Iippu, virallisemmin Iina ryömi sydämeni sopukoihin 20.9.2008. Kirjaimellisesti ryömi - auton takapenkiltä etupenkkien välistä suoraan syliini, painautuen tiukasti rintaani vasten. Tämä tapahtui jossakin Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä, moottoritiellä. Olimme tunteneet silloin noin kolme tuntia.


Syy moisen siirtymän mahdollistaneeseen edesvastuuttomaan turvavöittä ja kuljetusboksitta matkustamiseen seurasi siitä, etten ollut ollenkaan suunnitellut tuovani tuolta reissulta koiraa mukanani. Olimme lähteneet T:n ja Mandyn kanssa katsomaan uutta kotia etsivää, aikuista shelttinarttua ihan vain alustavasti. Päivänä, jonka aamuna olin juuri eronnut silloisesta poikaystävästäni. Päivänä, jona koira täytti tasan kolme vuotta.

Iipun silloinen koti oli sen synnyinkoti. Se ei kuitenkaan ollut ollut sen elämän ainoa. Koira oli asunut kasvattajan luona ensimmäisen vuoden elämästään, siirtynyt sitten sijoitukseen (koskei tullut kasvattajalla kaikkien narttujen kanssa toimeen), mutta palautunut jälleen parin vuoden kuluttua sijoitusperheeltä takaisin kasvattajalle purtuaan vierasta lasta sääreen olosuhteissa, joista ei tiedetä sen enempää.

Mitä tuota koiraani nyt tunnen, kyseessä on melko varmasti ollut pelkopureminen - vieras lapsi lienee ahdistanut sen nurkkaan tai jollakin muulla tavalla kiusannut sitä. Ripaustakaan aggressiivisuutta ihmisiä kohtaan kun ei siitä löydy. Tuolloisen perheen elinkeinoon kuuluivat kuitenkin erottamattomasti lukuisat vieraat lapset, joten he katsoivat parhaaksi luovuttaa koiran takaisin kasvattajalle.


Olin siis jutellut koirasta kasvattajan kanssa ensin sähköpostin, sitten puhelimen välityksellä ja nyt oli tarkoitus käydä katsomassa sitä ilmielävänä voidakseni jatkaa sen hankinnan harkitsemista. Muutamaa viikkoa aikaisemmin olimme käyneet katsomassa Jyväskylässä erään toisen rodun edustajaa, jonka olin lopulta todennut turhan haasteelliseksi koiraksi itselleni siihen elämäntilanteeseen. Tuossa perheessä oli kotia etsivän koiran ohella myös kaksi shelttiä ja silloin se kai lopulta valkeni itsellenikin: sheltti sen oli oltava, ei mikään muu. Ei tähän tilanteeseen.

Kävimme koiran kanssa parin tunnin testailulenkillä, jonka oli määrä selvittää siinä piilevät käytöshäiriöt ja muut hankinnan esteeksi asettuvat piirteet, joita uskoin kriittisyyteni tuntien kyllä löytyvän.


Kokeilin, osaako tyttö peruskäskyt. 
Ei osannut. 
Kokeilin, pystyikö sitä pitämään vapaana, niinkuin kasvattaja oli lupaillut. 
Pystyi, mutta yhden vieraan koiran luokse se säntäsi kyllä räksyttämään. Tuli kuitenkin kutsusta pois. 
Testasin, tykkääkö se metsässä kävelystä. 
Ei liiemmin, mutta kulki kuitenkin mukana. 

Testilenkin jälkeen en osaanut sanoa oikein juuta enkä jaata. Palasimme takaisin ja jatkoimme juttelua kasvattajan kanssa Iipun nautiskellessa hetken rapsutteluistamme ja nukahtaessa sitten viereemme. Kuulemma koiraa oli käynyt moni ihminen katsomassa, mutta vasta nyt hän sanoi kuulevansa siitä kyseltävän oikeanlaisia asioita, joten kasvattaja oli omasta puolestaan valmis luovuttamaan sen minulle koeajalle, jos vain halusin.

Halusinko? En keksinyt mitään syytä kieltäytyäkään. Koeajallahan sen sitten parhaiten näkisi, syntyykö jostakin ongelmia. Koirahan ei ollut esim. tottunut elämään kerrostalon äänimaailmassa tai edes kulkemaan hihnalenkeillä. Peruskäskyjen hallinnasta puhumattakaan.

Sopimukseen päästyämme kasvattaja leikkasi Iipun kynnet ja rapsutteli hampaista hammaskivet. Tyttö oli koko operaation ajan aivan hiljaa ja paikoillaan. Tässä vaiheessa totesin ensimmäistä kertaa itsekseni, että ehkei tämän koiran kanssa tule olemaan järin mittavia ongelmia.

Toisen kerran sain todeta sen Tiiriön ABC:lla, jolla pidimme eväiden hakutauon. Muistan, kuinka yritimme selviytyä huoltoasemalta mahdollisimman nopeasti ulos, jotta tämä villi, muita narttuja inhoava ja lasten kimppuun hyökkäilevä peto ei raatelisi Mandy-parkaa hengiltä. Nyt tuo ajatus tuntuu varsin koomiselta :)

Sittemmin tytöistä on kehkeytynyt parhaat koirakaverukset.


Alkuun Iippu oli todella passiivinen. Se ei syönyt mukaan saamiaan herkkuluita, se ei tehnyt tarpeitaan, se ei osoittanut iloitsevansa mistään. Mun tullessani kotiin se nousi ylös, muttei tullut mua vastaan. Ei tietenkään - olin sille vain vieras ihminen. Taas.

Rappukäytävän äänille haukuskelusta tuli ongelma. Se oli kuitenkin parissa päivässä poiskoulutettavissa. Peruskäskyt saatiin hyvälle alulle viikossa-parissa. Kasvattaja piti tiheästi yhteyttä ja kyseli kuulumisia. Mulla ei ollut mitään, mistä valittaa.

Iippu oli mun tukena ihmissuhteiden heittäessä häränpyllyä, valmennuskurssin juuri alettua, uuteen kotiin (ja ensimmäistä kertaa yksin) muutettua.

Koeaika oli ja meni.


Vähitellen tyttö alkoikin sopeutua. Tai ehkä vain alistua kohtaloonsa. Sille kai valkeni se kauhistuttava tosiasia, että tässä ei nyt ollakaan vain lomalla. Että sitä rakasta isäntää ja emäntää ei enää pääsekään näkemään. Että ne vanhat koirakaverit eivät enää tulekaan vastaan. Että näihin outoihin ihmisiin on vain opeteltava luottamaan.



Ja luottamaan se oppi. 

Kiintymys ja yhteenkuuluvuuden tunne, puolesta eleestä kommunikointi seurasivat myöhemmin perässä.


Muistan vieläkin ensimmäisen yhteisen metsälenkkimme.
Muistan ensimmäisen kerran, kun Iippu tuli mua iloisena ovelle vastaan.
Muistan, miten se rentoutui kalvamaan ensimmäistä luutaan täällä.
Muistan, kun se ensimmäistä kertaa uskalsi nukkua rennosti kyljellään. 
Muistan, miten se ensimmäisen kerran kääntyi makaamaan selällään ja pyysi näin vatsansa rapsutusta. Tästä ei itse asiassa ole edes kovin kauan.
Muistan sen kerran, kun heräsin aamulla ensimmäistä kertaa Iippu vatsani päällä.

Niin se luottamus on pala palalta rakentunut. Taas. 


Mutta jos se vain musta riippuu, niin tämä kerta on viimeinen. Iipun ei enää tarvitse vaihtaa kotia, ei pettyä, ei ikävöidä, ei opetella luottamaan uudelleen. Se on kotinsa, oikean paikkansa löytänyt. Täältä sitä ei enää myydä pois.




Täältä sitä ei enää päästetä pois.


Meillä yliopistolla kävi syksyllä jenkkiläinen vieraileva luennoitsija puhumassa ihmisten suhtautumisesta lemmikkeihinsä. Mies näytti meille kuvia lemmikkien hautausmaalta, jonka hautakivet olivat täynnä  sydänverellä kirjoitettuja kirjeitä menetetyille ystäville. Rakkauden tunnustuksia. Joku luennon kuuntelijoista kommentoi luennoitsijalle, ettei voi ymmärtää, miten ihmiset voivat kirjoittaa noin inhimillistäviä tekstejä eläimistään.


No, viimeistään tutustuttuani Iippuun - minä voin.

16 kommenttia:

  1. Voi miten kauniisti Iipusa kirjoitit! Ihanaa lukea tarina kodinvaihtajasta, joka löysi sen oikean paikan ja alkuvaikeuksista huolimatta on oppinut luottamaan. :)

    Ihminen, joka ei ymmärrä syvää kiintymystä lemmikkiin, ei varmaankaan ole omistanut sellaista. Hassua, miten tuo kirjoittamasi kommentti tuli eläinlääkiksen luennoilla! Jotenkin sitä on olettanut, että siellä, jos jossain ihmiset ymmärtäisivät lemmikkien tärkeyden.

    VastaaPoista
  2. Ihana teksti, pakko myöntää että sai kyllä pari kyyneltä valumaan poskea pitkin.. Iippu on saanut sun luotas hyvän pysyvän kodin, toivottavasti saatte vielä monta yhteistä vuotta! :)

    VastaaPoista
  3. Ihana tarina :,) Pikku-Iippu. Miten vähäisinkin korjausliikkein voi eläimen kanssa yhteistyö lähteä käyntiin ja luottamus syntyä.

    Mulla oli teininä heppa jota ravimies oli kohdellut turhan aggressiivisesti. Miten hienoa se olikaan saavuttaa sen luottamus, vaikkei se mikään todellakaan ongelmatapaus edes ollut. Mutta se oli itselle rohkaisevaa. Ja juuri tuo kun tuntee mitä sen elikon päässä liikkuu ja huomaa, että se eläinkin oppii tuntemaan mitä itse aikoo seuraavaksi tehdä. Heppoja kyllä kaipaa monen vuoden tauon jälkeen, nyyh.. :)

    / MOH

    VastaaPoista
  4. Aivan ihana tarina ja hyvä postausaihe! Ihana kuulla aina tällaisia iloisia tarinoita, joissa eläin on saanut uuden rakastavan perheen ja rakentanut omistajaansa luottamuksen. Voi kumpa kaikille kävisi samanlainen tuuri!

    Ja tosiaan, lemmikin kanssa voi kommunikoida ihan pienillä merkeillä, usein jopa pelkän ajatuksen voimalla... niin hienoa!

    VastaaPoista
  5. Olipa kaunis teksti Iipusta ja kivaa myös kuulla, kuinka teidän yhteinen tarinanne lähti käyntiin. Alku kodinvaihtajan kanssa ei varmasti ole koskaan helppo, koska kaikkea koiran menneisyydestä ei voi koskaan tietää ja myös uuden suhteen ja luottamuksen syntyminen vie aikaa. Iippu on kyl saanut sun luota hyvän kodin. Minkä ikäinen Iippu muuten oli sulle tullessaan?

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommenteista :) Toivoisin itsekin, että ihmiset muistaisivat aikuisten kodinvaihtajien mahdollisuuden lemmikkejä hankkiessaan - itselläni ei ole kuin positiivisia kokemuksia :)

    Janita: Iippu oli 3v tullessaan, eli vielä suht. sopeutuvaisessa iässä. Ehkä vain turhan monta kodinvaihtoa noin lyhyeen aikaan...

    VastaaPoista
  7. Kauniisti kirjoitettu :)

    Omalta osaltani voisin kommentoida, että osalla koira/hevos/lemmikki-ihmisistä vain on käytännöllisempi suhtautuminen lemmikkeihinsä. Minä tuskin pystytän hautakiveä koiralleni, tai kirjoitan muistorunoja, kun siitä aika jättää. Jos omia hevosia olisi, laittaisin ne mieluummin ruuaksi kuin hautaisin jne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö lemmikkejäni rakastaisi. Ei se, mitä ulospäin näkyy, ole kaikki.

    VastaaPoista
  8. Ihan mielenkiinnosta vain kysyisin, että millä tavalla opetetit Iipun pois tuosta kerrostalohaukkumisesta? Olen juuri muuttanut kahden koirani kanssa ensimmäistä kertaa tällaiseen kerrostalokerrostaloon (aikaisemmin asuttu luhtitaloissa, joissa omat sisäänkäynnit), ja nyt meilläkin on vähän ongelmana tuo talon ääniin reagoiminen.

    Toinen omistakin koiristani on eräänlainen kodinvaihtaja; kulkukoira Kreikasta matkamuistona vaihto-opiskeluajalta. Symppaan täysillä kaikkia koiranomistajia, jotka edes harkitsevat sen ostopennun sijaan niitä kotia kipeästi tarvitsevia. Pisteet sinne siis!

    VastaaPoista
  9. untu: Totta. Todellinen eläinystävällisyys mitataan muilla parametreilla. Musta kuitenkin tulevien eläinlääkärien tulee ymmärtää, että inhimillistäviä omistajia on asiakkaista suuri osa. Nimenomaan ymmärrys on tällaisessa palveluammatissa se avainsana, itse saa toki ajatella eri tavalla :)

    T: Siis koulutukseni perustui positiiviseen vahvistamiseen, eli aina kun kuulin rappukäytävästä ääniä/huomasin Iipun terästäytyvän (korvat pystyyn, ylös nouseminen), niin palkkasin namilla hiljaisuudesta ENNEN kuin Iippu ehti haukahtaa. Nopeasti meni perille. Iipulla pehmeänä koirana toimii toki kieltokin hyvin.

    Mutta kaikkiaan se on siis pehmeä, hidas reagoimaan ja muutenkin ilmoittaa korkeintaan yhdellä haukulla tapahtumista, eli ei mitenkään häiritsevästi, vaikka joskus Vantaallakin jostakin ilmoittaa (en ole jaksanut uudelleen kitkeä, kun on niin vähäistä).

    Kovan koiran kanssa sitten voikin vaatia hiukan enemmän, toivottavasti löydätte ratkaisun. Rapsutuksia koirille! :)

    VastaaPoista
  10. Ihanasti kirjoitettu! :) Mulla on ollut koir(i)a nyt kolmen ja puolen vuoden ajan, ja vaikka aiemminkin tykkäsin eläimistä, en olisi koskaan ymmärtänyt ilman omaa kokemusta, miten paljon ihmiset niihin voi kiintyä. :)

    VastaaPoista
  11. Tänks :) En kans ois koskaan aikana ennen koiran hankintaa pystynyt suhdetta koiraan kuvittelemaan. Se on kuitenkin niiiiin paljon vastavuoroisempi kuin nuiden pikkueläinten kanssa.

    VastaaPoista
  12. Itku tuli täälläkin kun tuota tarinaa luin- Hienoa, että Iippu on löytänyt pysyvän, jossa hyvä olla. T. Sanna

    VastaaPoista
  13. siis pysyvän kodin :)

    VastaaPoista
  14. Sanna: Ooooi :) Täytyy kyllä myöntää, että itsekin muutaman kyyneleen tirauttelin, kun aihetta päässäni pyörittelin ja sanoiksi muotoilin. On se vaan niin rakas tuo koira! :)

    VastaaPoista
  15. Luin kirjoituksesi näin reilu kolme vuotta jälkijunassa. Hienosti olet pukenut tunteet sanoiksi. Oikein näen edessäni Iipun silloin, kotiutumisvaiheessa ja nyt <3

    VastaaPoista