Lauantaiaamu. Nukuin kaksitoista tuntia, joista ensimmäiset kuusi ja puoli tuntia sohvalle simahtaneena. Klinikkavuosi vaatii näköjään veronsa, vaikka takana on vasta kolme mukavaa, mutta intensiivistä viikkoa. Aamuni alkoi ihanasti nektariinismoothiella ja tuorejuustoletuilla, joita kumpiakin kokeilin ensimmäistä kertaa. Siinä lettuja paistellessani totesin O:lle, että meiltä muuten puuttuu sellainen lettupannu, jossa on monta pientä koloa. Että sellaisen voisi käydä kotiuttamassa, vaikka kirpparilta.
Ensiksi mainitusta löytyi se lettupannu, uutena. Samoin kesällä kaipailemani jääpalamuotti, jolla saa tehtyä retkipulloon mahtuvia, pitkiä jääpaloja. Tähtikoriste oli 30 sentin arvoinen heräteostos uudenvuoden juhlia tai muita vastaavia silmälläpitäen. Myös uudet, pinkit nappikorvikset ovat sieltä.
Lanttilasta löysin uudet karvareunusteiset nilkkurit syksyn viimoja vastaan. Honkkarista toimme vuoden ikään ehtineelle Jodalle lahjaksi hassua sirkutusääntä maahan osuessaan pitävän lelun sekä sängynaluslaatikon, jolle seuraa selitys ehkä myöhemmin.
Illalla kaivelin esille jo tuotantoeläinten kanssa tarvittavaa arsenaalia, kuten haalarit, turvakengät, turvasaappaat sekä iki-ihanan vihreän rektalisointitakin. Maanantaina starttaa ensimmäinen tuotantoeläinjaksoni ja jos kurssikavereiden kertomuksiin on uskominen, niin huomattava osa ajasta tulee vietettyä käsi erinäisten eläinten pyllyssä.
Hiukan jännittää, millainen kulttuurishokki onkaan edessä pieneläinhommiin tottuneelle. Olenhan mä toki viettänyt ne pariviikkoiset harjoittelut ensin navetassa, sitten sikalassa ja lopulta siipikarja- sekä punaisen lihan teurastamolla, viime vuoden hevospäivystyksiä unohtamatta, mutta niistäkin tuntuu jo olevan aikaa. Kuulemma Saarella on kuitenkin kivaa, joten tunnelma on ihan odottavainen. Ties vaikka innostuisin lehmistä ja sioista niin, että unohdan pieneläimet tyystin ja muutan maalle emännäksi!
Toistaiseksi mun tekisi kuitenkin mieli imeä pieneläimistä lisää ja lisää tietoa. Kolmiviikkoisemme kului yleispolilla hurjan nopeasti ja kyllä vain tulee ikävä! Oli siellä sen verran mukavaa ja mielenkiintoista. Nyt meidän pitäisi sitten periaatteessa hallita perusajanvarauspotilaat, kuten rokotukset, erilaiset kontrollit, eutanasiat ja muut. Pieneläinten sisätautiosastolla keskitytään sitten haastavampiin ja yleensä jo enemmän hoitohistoriaa omaaviin potilaisiin ja päivystyksissä akuutteihin hätätapauksiin. Niitäkin odotan suurella innolla, mutta todennäköisesti tämä polijakso liippasi kuitenkin lähimpää sitä, mitä tulen oikeastikin tulevaisuudessa sitten tekemään. Siinä mielessä tuo kolme viikkoa tuntuu varsin lyhyeltä ajalta, vaikka paljon tuli toki opittua. Aina sitä silti jää miettimään, että josko vielä vähän pidempään olisi saanut olla...
Viikonlopun kunniaksi katoimme pöydän koreaksi texmex-ruualla. O lappasi näitä tortillan väliin, minä vain lautaselle salaatiksi.
Illaksi O lähti Lahteen kaverinsa luo ja minä jäin yksin kotiin jumittamaan. Kävin saunassa ja olen nyt vain yrittänyt rentoutua. Olin lähdössä yksiin pippaloihin, mutta loppujen lopuksi ei ollut oikein menofiilistä - syistä joita en nyt tässä yhteydessä jaksa lähteä puimaan. Myöhemmin iski haikeus siitä, ettei tässä lähistöllä oikein asu ketään, jolle voisi vain yhtäkkiä hetken mielijohteesta soittaa ja pyytää lähibaariin yksille tai kotisohvalle seuraksi maailmaa parantamaan. Soitin siis T:lle tai oikeastaan sanoin vain yhden ratkaisevan sanan Facebookissa ja hän soitti, minkä jälkeen maailma näyttikin taas valoisammalta.
Ensimmäiset vuodet olin aivan varma, että haluan jäädä pk-seudulle valmistumiseni jälkeen. Enää en ole niin varma. Katselin ihan huvikseni tänään myytäviä asuntoja, omakotitaloja. Vanhan kotipaikkakuntani läheltä. Mikäli päätän tai päätämme palata - edes hieman lähemmäksi, ei perusteltuja syitä löytyne järin montaa. Tällä hetkellä vain yksi: ystävät, läheiset.
Vasta vuodet ovat osoittaneet, että se yksikin voi aivan hyvin riittää.





